Sydän paikaltaan

Ota kantaa jos pystyt

2012-02-11T09:05:00.003+02:00

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkosto kokeilee jälleen tämän viikonlopun aikana Facebookissa yhteisöllistä valmistelua.

Tarkoitus on pohjustaa lausuntoa, jonka verkosto antaa ensi viikolla Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaan itsemääräämisoikeus -työryhmän alustavista ehdotuksista ja linjauksista.

Työryhmän teksti on abstraktia ja kapulakielistä. Esimerkiksi kehitysvammaisilla ihmisillä ei välttämättä ole edellytyksiä muodostaa kantaa asioihin, jotka kuitenkin ovat äärimmäinen tärkeitä heidän kannaltaan.

Yritetään yhdessä saada työryhmän tekstistä tolkku. Kommentoikaa täällä blogissa tai Facebookissa!

Demokratian juhlaa

2012-02-06T21:18:00.003+02:00

Pekka Haavisto -
mosaiikkityö 2/2012.

Olin vaalisunnuntain aamuna aika hämmentynyt. Sisareni Leena kertoi aamiaispöydässä, että hän tahtoisi äänestää Pekka Haavistoa.

Leena ei tietääkseni ole koskaan aiemmin äänestänyt. Vuosikymmeniä on perhepiirissä otettu jotenkin itsestään selvänä asiana, ettei hän käytä - halua tai osaa käyttää - äänioikeuttaan. En minäkään tajunnut vielä näiden presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen vaalipäivänä kysyä, tahtoisiko Leena lähteä mukaan äänestyspaikalle.

Puhun Leenan kuullen joidenkin ihmisten kanssa politiikkaa aika reippaasti. Olen olettanut, ettei hän niistä jutuista isosti välitä - mitä nyt joskus joutuu sanomaan no no no, kun keskustelu käy kovin kuumana.

Iltauutisia katsoessamme juttelemme joskus muutaman sanan poliitikkojen edesottamuksista. Myös lehdistä Leena saattaa näyttää esimerkiksi Halosen, Lipposen tai Väyrysen kuvaa - siinä kuin muidenkin merkkihenkilöiden.

Paavo on se poika

Vasta presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen vaalivalvojaisia viettäessämme oivalsin, että Leena tuntee vanhojen jermujen lisäksi hyvin myös Pekan ja Paavon.

Hänelle Paavo oli nimenomaan Arhinmäki. Yritin tarjota ensin Lipposta ja sitten Väyrystä, mutta näiden herrojen brändiin ei selvästi kuulu etunimet. - No se poika, Leena lopulta selvensi, kun ei meinattu saada Paavoista tolkkua.

Haavistosta ei sen syvällisemmin keskusteltu. Totesimme vain, että toiselle kierrokselle pääsivät Haavisto ja Niinistö, joka oli jäänyt Leenan mieleen jo kuuden vuoden takaa. - Voi ihanuus, kuului kommentti, kun toiselle kierrokselle päässeet herrat poseerasivat tv-ruudussa rinnakkain.

Muutaman kerran äänestyspäivien välillä sivusimme vaaleja. Töissäkin oli kuulemma aiheesta keskusteltu. Minun täytyi myöntää, että niin meilläkin oli toimistolla tehty.

Haavisto ei huuda

Kun sunnuntaiaamuna ensimmäistä hämmästyksestä tokenin, esitin täysin sopimattoman kysymyksen - sen ymmärrän nyt. Kysyin, miksi Leena nimenomaan Pekka Haavistoa haluaa äänestää. Perustelut olivat vahvat:

"Pekka Haavisto ei koskaan huuda televisiossa eikä ole vihaisen näköinen."

Aamiaispöydässämme oli vaali- ja Runeberginpäivän kunniaksi pieni Suomen lippu. Se Leenalta ei unohdu yhtenäkään juhlapäivänä. Minä hain tietokoneen ja etsin netistä Flashmob Finlandian. Sitä kuunnellessa nousi kyynel kummankin silmäkulmaan.

Herkistelyyn ei kuitenkaan ollut enemmälti aikaa. Oli vielä paljon hommaa.

Leena elää täysillä sosiaalisen median aikaa: "Kerro Facebookissa Eevalille ja muille, että minä äänestän Pekka Haavistoa", hän määräsi.

Tein taas kerran työtä käskettyä. Minusta vammaisellakin ihmisellä on oikeus osallistua sosiaaliseen mediaan. Näissä amerikkalaistyylisissä vaaleissa sitä paitsi melkein kaikki muutkin kertoivat netissä, ketä kannattivat.

Tuon tuostakin Leena pyysi lukemaan, mitä Facebookissa taas kirjoitetaan. Eevalin kommentti sai tuttuun tapaan aikaan iloisen naurun hekotuksen.

Leenalle jäi sunnuntaina hetki aikaa myös taiteelle. Hän päätti juhlistaa vaalipäivää mosaiikkityöllä nimeltä Pekka Haavisto. Se ei ole näköisteos, kuten tarkkaavainen lukija huomaa. Jotain olennaista siinä on silti henkilöstä tavoitettu. Ja aivan varmasti se on hyvin ainutlaatuinen työ Leenan laajassa tuotannossa. Mustaa kehystä ensin ihmettelin kovasti, mutta kyllä sekin näyttää olleen harkittu valinta.

Oli ihana äänestää

Iltapäivällä sitten lähdimme äänestämään.

- Voi ihanuus, kun sai äänestää, Leena huokasi onnellisena, kun astuimme vaalihuoneistosta ulos. Minäkin ymmärsin edes pienen hetken olla kiitollinen isänmaasta, jossa saan käyttää äänioikeuttani vapaissa vaaleissa. Ihanaa se on!

Äänestäminen ja vähän suurempikin yhteiskunnallinen osallistuminen on ollut suvussamme perinne, joten ei äänioikeuteen ole Leenankaan tapauksessa suhtauduttu välinpitämättömästi. Aikanaan jo vanhempamme kertoivat nähneensä tapauksia, joissa kehitysvammaisen ihmisen äänioikeutta käytti tosiasiassa joku aivan muu kuin tämä itse. He eivät sitä hyväksyneet.

Kun vuosikymmeniä sitten olin itse vaalilautakunnassa, havaitsin samanlaista toimintaa. Minustakin se tuntui pahalta. Tukihenkilöinä vaikeasti kehitysvammaisilla ihmisillä ei suinkaan ollut vaaleissa esimerkiksi omaisia vaan tunnettuja paikallispolitrukkeja. Kokeneemmat vaalilautakunnan jäsenet pitivät sitä ihan normaalina.

Olen yhä sitä mieltä, että Leena äänestää tulevaisuudessakin vain, jos hän itse ilmoittaa haluavansa niin tehdä. Esimerkiksi kunnallisvaaleissa tilanne on varmasti pulmallinen. Uudella paikkakunnalla ei välttämättä ole yhtään tuttua ehdokasta. Luultavasti tässä joutuu kohta kiertämään eri puolueiden toritapahtumissa ja tupailloissa.

Ymmärtääkö vai ei?

Jos tätä kirjoitusta luetaan tietyillä tahoilla, niin varmasti taas mietitään, miten kehitysvammaisen saisi ymmärtämään, ettei tämä ymmärrä yhtään mitään. Kun Leenan ei uskottu pystyvän ottamaan kantaa edes siihen, missä hän haluaa asua, niin miten hänet arvioitaisiin kelvolliseksi äänestämään.

Sellaista tämä suomalainen demokratia vain on, että kehitysvammaisillakin on ollut äänioikeus jo 40 vuotta. Googlaamalla löytää tosin vaivatta nettikeskusteluja, joissa tuo demokraattinen oikeus on kyseenalaistettu.

Viranomaiset ovat alkaneet kahmia yleisille edunvalvojille laajoja valtuuksia - käytännössä diktaattorin oikeuksia toisen ihmisen elämään. Varmaan edunvalvojat menevät sitten 'päämiestensä' kanssa myös äänestyskoppiin ja kertovat, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta pitää äänestää. Isompiakin ihmeitä on nimittäin nähty. Kehitysvammaisten ihmisoikeudet ovat kovin usein yhtä tyhjän kanssa.

Uskaltaisiko Niinistö?

Näiden presidentinvaalien alla nähtiin niin netissä kuin reaalimaailmassa sellaista öykkäröintiä, että hetkittäin joutui miettimään yleisen äänioikeuden perusteita. Sisareni Leena teki äänestyspäätöksensä vähintään yhtä hyvällä harkinnalla kuin kuka tahansa muu - sivistyneemmillä perusteilla kuin esimerkiksi kaupunkimme surullisenkuuluisa vapaa-aika- ja kulttuurijohtaja.

Toivon todella, että Sauli Niinistöstä tulee koko kansan presidentti. Nuorten syrjäytyminen esimerkiksi on sellainen asia, jossa presidentti voi kaikin mokomin käyttää arvovaltaansa.

Olisikohan Niinistössä miestä nostamaan esille myös sen, ettei Suomi ole vieläkään ratifioinut YK:n vammaissopimusta? Jos hän kiinnittäisi huomiota tuohon häpeäpilkkuun, hallituskin saattaisi tarttua toimeen hieman tähänastista rivakammin.

Vaalit ratkeavat yksi ääni kerrallaan

2012-01-21T14:21:00.007+02:00

Huomenna on vaalipäivä. Vähän pelottaa, että lumituisku saa ihmiset jäämään kotiin. Onhan meille vakuuteltu, ettei tasavallan presidentillä ole mitään virkaa tai ainakaan valtaa.

En tiedä, kuka ehdokas voittaisi ja kuka häviäisi eniten, jos nukkuvien osuus kasvaisi oletettua isommaksi. Demokratia häviäisi varmasti.

Television vaalikeskusteluja seuratessa on voinut onnitella Suomea. Meillä on monta hyvää presidenttiehdokasta. Itse asiassa ei ole yhtään hyvin huonoa, jos heitä arvioi kokemuksen ja näyttöjen perusteella. Jopa vähiten kokenut Sari Essayah on osoittautunut tietäväksi ja taitavaksi poliitikoksi.

Päteviä on siis tarjolla. Sopivuuden joutuu jokainen äänestäjä puntaroimaan omien kriteeriensä perusteella. Tämäkin vaalitulos ratkeaa ääni kerrallaan.

Presidentti voi
puhua ja puuttua

Suhtautuminen ihmisoikeuskysymyksiin ei ole lainkaan huonoimpia perusteita äänestyspäätökselle.

Presidentti johtaa yhä Suomen ulkopolitiikkaa - tosin yhteistyössä hallituksen kanssa. Kansainvälisissä suhteissa ihmisoikeudet nousevat esille tämän tästä. Suomi on tunnetusti ollut innokas jakelemaan neuvojaan muille valtioille ja kansoille. Tärkeää onkin, että presidenttimme uskaltaa tarttua kipeisiin kysymyksiin jopa suurvaltajohtajien kanssa käymissään keskusteluissa.

Paljon on korostettu presidentin roolia arvojohtajana. Hänellä on mahdollisuus nostaa esiin tärkeinä pitämiään asioita. Presidentti jos kuka saisi puheenaiheeksi myös sen, etteivät ihmisoikeudet ole omassakaan maassamme niin hyvällä tolalla kuin tahdotaan uskotella.

Miksi Halonen
on vaiennut?

Tarja Halosen arvojärjestyksessä ovat tunnetusti olleet korkealla maailman ja omankin maan vähäosaiset. Hänen viimeisessä uudenvuodenpuheessaan nousi kiitettävästi esiin myös suvaitsevaisuus, jossa suomalaiset eivät ole kaikin osin kunnostautuneet.

Olen ihmetellyt, miksi Halonen ei ole halunnut näkyvämmin käyttää arvovaltaansa vammaisten oikeuksien puolesta. En muista ulkoa ainuttakaan puheenvuoroa, jossa hän olisi nostanut asian voimakkaasti esiin.

Erityisesti olisin odottanut, että Halonen hoputtavan YK:n vammaissopimuksen ratifiointia. Onhan hän johdonmukaisesti korostanut juuri YK:n merkitystä kansainvälisessä politiikassa.

Ihmettelemään jään varmasti vielä Halosen kauden päättyessäkin.

Kaksi ehdokasta
erottuu edukseen

Suhtautuminen vammaisten ihmisten oikeuksiin ei varmaan ole kovin monille ainoa äänestyspäätöksen peruste. Minulle se on erittäin painava, jopa ratkaiseva. Jos presidentti pistää itsensä peliin vammaisten oikeuksien puolesta, hän on varmaan muutenkin kansakunnalle hyvä arvojohtaja.

Presidenttiehdokkaiden suhtautumista vammaisten ihmisten asioihin on pyritty selvittämään useammankin tahon voimin:

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkosto kysyi ennen joulua ehdokkailta Facebookissa, olisivatko he valmiita arvojohtajuudellaan kiirehtimään YK:n vammaissopimuksen raitfiointia. Kaksi kampanjaa vastasi - ja molemmat 'oikein'. Eva Biaudet allekirjoitti YK-sopimusta kiirehtivän nettiadressin. Pekka Haavisto oli puhunut pikaisen ratifioinnin puolesta jo aiemmin Politiikkaradion haastattelussa.
Kehitysvamma-alan verkkopalvelun Vernerin kysymyksiinhttp://verneri.net/selko/presidentinvaalit-2012/ vastasivat kaikki muut ehdokkaat paitsi Timo Soini. Tässäkin tapauksessa YK-sopimuksen ratifioinnin ottivat esiin vain Biaudet ja Haavisto. Muutkin kieltämättä kirjoittivat hyvin kauniisti...
Vammaisperheiden Monitoimikeskus Jaatisen vaalikyselyssä jatkui sama suuntaus. Soini ei vastannut mitään, muut jotakin. Vain Biaudet ja Haavisto näkivät vammaisten asiat ihmisoikeuskysymyksenä.

Edukseen erottuvilla ehdokkailla on kansainvälistä kokemusta, joka on vienyt heidät kasvotusten ihmiselämän karuimpien kohtaloiden kanssa. Brysselin EU-palatseissa tai Luxenburgin pankkiiripiireissä ei ole tainnut avautua samanlaisia näköaloja.

Mahdollisuuksien rajoissa

2012-01-09T07:38:00.002+02:00

Auringonlaskun lumoa.

Kirjoitan blogia paikassa, jossa aurinko ei vain poikkea niin kuin Suomen talvessa vaan paistaa kaiken päivää täydeltä terältä. Pohjoisen kaamoksessa kalpeaksi käynyt iho on koko ajan vaarassa palaa.

Nettiyhteydet löytyivät verkalleen eivätkä ole nopeudella aati varmuudella pilatut vieläkään. Mutta onhan tässä aikaa - yheensä kaksi viikkoa pelkkää aikaa ja aurinkoa. Ensimmäinen viikko on tosin jo kulunut mutta ei hukkaan.

Ei ole kovin helppoa palata niihin teemoihin, joita tavallisesti tässä blogissa käsittelen. Ehkä ei ole edes halua uppoutua toisten suruihin ja murheisiin, kun oma arki on niin kaukana.

Kirjoitan siis niistä näkökulmista, jotka avautuvat juuri nyt luontevasti.

Hymy on yhteinen kieli

Sisareni Leena on nyt ensimmäistä kertaa matkalla oman maanosan ulkopuolella. Hänen mielestään oli jo aikakin; Eurooppaa on tullut koluttua ristiin ja rastiin, niin kaupunkeja kuin uimarantoja.

Thaimaa tuntuu sopivan Leenalle loistavasti. Päivässä, kahdessa hän löysi hotellin henkilökunnan kanssa yhteisen kielen, jolla kaikki asiat selviävät vähintään yhtä hyvin kuin englanniksi. Se kieli on hymy, josta thaimaalaiset ovat kuuluisia.

Hotellin pienessä puodissa on varsin suorasukainen nuori nainen. Hän ehtii joka kerran siellä poiketessa kysyä vähintään viisi kysymystä. Mielenkiintoista on, miten kohteliaalta uteliaisuuskin voi vaikuttaa. Hänen ensimmäisiä kysymyksiään oli, puhuuko Leena ollenkaan. Kun kerroin, että puhuu kyllä, palvelutapahtuman päähenkilö vaihtui samassa silmänräpäyksessä.

Parissa ravintolassakin kysymykset ja päähuomio on suunnattu Leenalle. Hänen lomaeleganssinsa hattuineen ja helmineen on selvästi tehnyt vaikutuksen.

Sanoittakin voi sanoa

Samaan hotelliin saapui yhtä aikaa vain kaksi muuta suomalaista: pariskunta, joka kommunikoi keskenään viittomakielellä. Hyvin näyttää sujuvan.

Suomalainen yhteiskunta yliarvostaa sanoja. Jos joku epäilee, viettäköön muutaman tovin viranomaisten tai vaikka vammaisjärjestöjen verkkosivuilla. Tekstiä, tekstiä, tekstiä. Toinen toistaan tyhjempiä sanoja ja oudompia lauseita ja virkkeitä. Sen etäämpänä tuskin voisi olla ihmisten arjesta?

Sanoihin perustuvasta ilmaisusta on tehty Suomessa jopa ihmisarvon mittari. Jos et osaa kertoa byrokratian vaatimin sanakääntein vastauksiasi elämälle vieraisiin kysymyksiin, et osoita pystyväsi ymmärtämään 'henkilöösi liittyvien asioiden merkitystä'.

Voi miten olen oppinut tuota fraasia inhoamaan! Mitä ihmettä tarkoittaa 'henkilöön liittyvien asioiden merkitys'?

Juuri tuota fraasia viljellään silloin, kun kehitysvammaisille henkilöille langetetaan päätöksiä edunvalvonnasta laajoin valtuuksin. Kyseessä ei todellakaan ole turva vaan usein suoranainen rangaistus - ainakin silloin, kun kohdalle osuu vallankäyttöön mieltynyt yleinen edunvalvoja.

Tuettu päätöksenteko merkitsisi sitä, että myös kehitysvammaisten ihmisen omia mahdollisuuksia alettaisiin avata ja tukea, kun niitä nyt näyttää olevan tarkoitus lähinnä rajoittaa ja epäillä.

Teot ne vasta puhuvatkin

Jopa korkein hallinto-oikeus on henkilökohtaista apua koskevassa ratkaisussaan puntaroinut sanallisen ja sanattoman viestinnän arvoa. Pakko sanoa, etten tässä asiassa oikein luota kyseisen tuomioistuimen asiantuntemukseen.

Vammaisista henkilöistä ovat heikoimmilta puhumattomat. Heillä voi olla hallussaan hyvinkin rikkaan inhimillisen viesinnän keinoja, mutta niitä pidetään juridisesti sanoja arvottomampina.

Selkeintä puhetta ovat teot. Tästä sopinee esimerkiksi Valviran ylijohtajan toiminta kehitysvammaisten hoitokotia koskevassa sijoituskiistassa. Ja tulihan hänen kantansa selväksi myös puheissa: liito-oravien ja viitasammakoiden suojelu vie voiton kehitysvammaisten asumisesta.

En ole viime päivinä seurannut sataprosenttisen tarkasti kotimaan uutistarjontaa. Luultavasti olisin kuitenkin huomannut, jos joku poliitikko, järjestöjohtaja tai korkea virkamies olisi kritikoinut ylijohtajan 'oikeustaistelua'. Ei sellaista Suomessa tapahdu.

Vaikeneminen vasta vahva viesti onkin. Sitä ei säästellä, kun kysymys on kehitysvammaisten ihmisoikeuksista. Hiljaisuus on rikkomaton. Se voi kertoa vain yhdestä asiasta: peiteltävänä on paljon pahempia asioita kuin Olegin ja Violan tapaamiskielto tai Valviran ylijohtajan lemmikkisammakot.

Vaikenemisen ja salailun kultuurissa ihmisten mahdollisuudet eivät avaudu vaan sulkeutuvat. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tuon kulttuurin murtaisi. Puhumattomuuden panssariin ei pysty edes pajavasara.

Aurinko kävi täällä

2011-12-25T17:53:00.008+02:00

Joulu ovella -
Leenan joulukortti
nettiystäville ja -tutuille

Toivottavasti mahdollisimman moni koki saman ihmeen kuin me täällä Hämeessä.

Kun aattona oli kuljettu ulkona kumisaappaissa ja muutenkin kaatosateen vaatimissa varusteissa, joulupäivänä herättiin kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

Ihmettä selittää osaltaan se, että myöhäiseksi venähtäneen illan jälkeen unta riitti aika pitkälle aamupäivään. Joka tapauksessa oli ihana muistaa, että päivät ovat taas pitenemään ja yöt lyhenemään päin. Muutaman kuukauden päässä meitä odottaa kesä.

Vuosi vierähti -
asiat edistyivät

Niin se aatoksi lupaamani toinen kirjoitus sitten jäi julkaisematta. Riittäisikö jouluna selitykseksi se, että tuli muuta ohjelmaa?

Muutamaan otteeseen kävin kuitenkin eilisiltana katsomassa blogin kävijätilastoja. Eivät näytä lukijatkaan pahemmin kirjoitustani kaipailleen.

Hiljaisempaahan meillä on ollut jo kuukausia. Kun bloggari ei saa päivityksiä aikaan yhtä tiheästi kuin ennen, myös kommentit ja lukijamäärät vähenevät. Se on blogimaailman laki.

Viime jouluna tilanne oli toinen. Vuodentakainen joulukirjoitus keräsi kymmeniä kommentteja ja huiman määrän lukijoita. Sen jälkeen moni yhteisömme aktiiveista on saanut taisteltua kehitysvammaisen omaisensa asioita oikealle tolalle. Jos olemme pystyneet auttamaan toisiamme, mikä sen parempi.

Olisiko nyt
kirjan aika?

Lähiviikkoina varmaan selkiintyy, mikä on Sydän paikaltaan -blogin tulevaisuus. Todennäköisintä on, että se jatkaa samaan malliin kuin viime kuukausina - silloin tällöin päivittyen, aika ajoin keskustelua herättäen. Lopettaminen ei ole suunnitelmissani.

Toisaalta on myönnettävä, että muut projektit ovat alkaneet kiehtoa yhä enemmän:

Tahtoisin kirjoittaa vihdoin valmiiksi kirjan, joka tämän blogin alkumetreiltä asti on ollut tavoitteena.
Olisin innokas katsomaan, pystytäänkö sosiaalisen median keinoin merkittävästi edistämään vammaisten ihmisten oikeuksia.

Kirja on oma henkilökohtainen projektini. Jos meteli nousee, vastuu on kannettava yksin. Ja jos taas mitään meteliä ei nouse, tekijä on epäonnistunut.

Aineistosta tuskin tulee pulaa, mutta näkökulmia on yhä tarjolla liian monta. Ei ole vielä ihan varmaa edes se, edustaako kirja faktaa vai kokemuksen kirvoittamaa fiktiota.

Nimettömyys
tarjoaa turvaa

Sosiaalisen median aktiviteetit vaativat yhteistyötä. Sitä on harjoiteltu tässä blogissakin pienimuotoisesti ja isommalla joukossa Facebook-sivulla Ihmisoikeudet vammaisten arkeen. Jälkimmäiseen liittyy tiiviisti myös nettiadressi Kehitysvammaisella oltava oikeus tavata läheisiään.

Vertaistuen kanavaksi avoimesta Facebook-sivusta ei selvästikään ole. Ihmiset eivät yksinkertaisesti tahdo tai tohdi jakaa siellä kokemuksiaan. Vain aniharva ottaa yleensäkään aloitteen ja nostaa jonkin uuden aiheen sivun seinälle. Vai olenko liian malttamaton? Onko tilanne vuoden päästä ehkä toinen?

Twitterissä Facebook-sivun päivitykset jo jaetaan, mutta mielenkiintoista olisi saada myös samalla teemalla toimiva blogi. Se näyttäisi, miten paljon nimettömyys rohkaisee kommentoimaan. Bloginpitäjiksi pitäisi löytää vähintään 5 - 10 kirjoittaja, jotka vielä edustaisivat mieluusti monia eri näkökulmia.

Inhimillisen avun
ulottumattomissa?

Olen saanut palautetta - aika rankkaakin - siitä, että kirjoitan niin usein Violan ja Olegin tilanteesta. Syy on hyvin yksinkertainen: olen niin yksinkertainen, etten ymmärrä, miten Suomessa voi ja saa tapahtua sellaista kuin Olegille ja Violalle.

Miten pitemmälle tapaamiskielto jatkuu, sen vaikeampi tilanne on purkaa. Minun kirjoitteluani ei vaikuta asiaan sitä eikä tätä. Laaja liikehdintä sosiaalisessa mediassa voisi vaikuttaa, valtamedian kiinnostus vaikuttaisi varmasti.

Toistaiseksi täytyy vain ihmetellä: mitä kaikkea onkaan peitetty yksityisyydensuojan savuverholla, kun viranomaisilla ei ole varaa antaa edes yhdessä yksittäistapauksessa milliäkään periksi?

Eilisen kirjoitukseni sisältö saattoi vaikuttaa vähän kovalta. Mutta en kadu. Olen näet varma siitä, että joihinkin ihmisiin - ainakaan pahimmansorttisiin narsisteihin - ei rakkaus tehoa. Pienen myönnytyksen olen tänään valmis tekemään: kaikkiin ei tehoa ainakaan inhimillinen rakkaus.

Viola kertoi jouluaattona rukoilevansa niiden ihmisten puolesta, jotka jo kolmatta vuotta pitävät Olegia häneltä piilossa. Niiden, joilta rukous luontuu, kannattaa ehdottomasti tehdä samoin kuin Viola.

Jouluiloa täysin
ihmisoikeuksin

Ainakaan minä en halua jättää Violaa yksin. Ei minuakaan jätetty yksin silloin, kun piti tapella verissäpäin Leenan oikeuksista. Tänä jouluna kokemani ilo ja rauha todistavat, että tappelu on kannattanut. Tiedän muuten, että näin on vaarallista kirjoittaa. Kaikki eivät kestä toisten iloa ja rauhaa.

Leena nauttii nyt juhlasta täysin ihmisoikeuksin. Julkaisen vielä tälläkin palstalla hänen 'joulukorttinsa kaikille nettiystäville ja -tutuille'. Hän ymmärtää omalla tavallaan, että tukea ja apua on tullut monilta.

Tavoitteeksi pitää nyt ottaa se, mitä Pirkko kommentissaan ehdotti: Olegin ja Violan on saatava tavata jo uutenavuotena, joka aiemmin oli heille joulun kaltainen suuri juhla.

Joulurauha ei kuulu kaikille

2011-12-24T07:43:00.005+02:00

Tummainen -
ovikoriste 12/2012.

Facebook-sivulla Ihmisoikeudet vammaisten arkeen syntyi pientä kinaa siitä, onko joulun alla ja aikaan oikein nostaa esiin ikäviä asioita.

Joku olisi tahtonut nauttia hyvästä joulutunnelmasta ilman turhia säröjä. Sivun ylläpito pysyi kannassaan: ihmisoikeuksien puolustamisesta ei voi ottaa lomaa.

Jos oma joulu menee pilalle siitä, että lukee, kuulee tai näkee joidenkin toisten kärsivän vaikkapa yksinäisyydestä ja köyhyydestä, kannattaa varmaan pysyä erossa niin sosiaalisesta kuin perinteisestä mediasta.

Kehitysvammainen
ei kelpaa äidiksi?

Aatonaattona netissä, myös alussa mainitulla Facebook-sivulla, nostettiin esiin Turun Sanomien julkaisemaa uutista:

"Korkein oikeus (KHO) on hylännyt kehitysvammaisen äidin valituksen lapsensa huostaanotosta. Lievästi kehitysvammaiseksi todetun äidin lapsi otettiin huostaan heti syntymän jälkeen."

Helsingin hallinto-oikeus katsoi, että äiti olisi tarvinnut ympärivuorokautista tukea pärjätäkseen lapsensa kanssa kotona. Mitään ei ilmeisesti painanut, että äidin omat vanhemmat olivat luvanneet auttaa lapsenlapsensa hoitamisessa.

Sosiaalitoimella ei uutisen mukaan ollut mahdollisuutta avohuollon tuen tarjoamiseen, minkä vuoksi hallinto-oikeus piti huostaanottopäätöksen voimassa.

YK-sopimus ottaa
toisenlaisen kannan

Asiaa tuntematta on mahdotonta ottaa yksioikoista kantaa. Se on kuitenkin selvää, ettei korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu näytä sointuvan kovin hyvin yhteen YK:n vammaissopimuksen kanssa. Siitä laaditun selkokielisen esitteen sivulla 16 lukeaa nimittäin näin:

"Lasta ei saa erottaa vanhemmistaan vain lapsen oman tai vanhempien vammaisuuden perusteella."

Tämän blogin keskusteluissa on aiemmin pohdittu asian toista puolta: Autismin kirjon lapsia on pakkohuostattu, kun vanhemmat ovat vaatineet kunnalta lapselleen asianmukaisia kuntoutuspalveluja.
Huostaanoton pelko varjostaa kuulemma monen niin sanotun tavallisten perheen elämääa, koska niihin sattuu kuulumaan erityinen lapsi.

YK:n vammaissopimusta rikotaan Suomessa mennen tullen ainakin niin kauan, kun se on ratifioimatta. Vasta eduskunnan vahvistus antaisi sopimukselle saman painonarvon kuin on lainsäädännöllä.

Eiväthän viranomaiset tosin suhtaudu erityisen vakavasti myöskään lakeihin ja asetuksiin. Siitä lienee kuntien kanssa taistelevilla vammaisilla ja heidän omaisillaan kokemusta enemmän kuin riittämiin.

Presidenttiehdokkaista
vain kahdella on kanta

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -sivusto on yrittänyt Facebookissa selvittää, ketkä presidenttiehdokkaista olisivat valmiita arvojohtajana ajamaan YK:n vammaissopimuksen pikaista ratifiointia. Kysymys on toistettu sen verran monta kertaa, ettei se ole voinut mennä kampanjatoimistoilta ohi. Selvästikään asiaan ei haluta ottaa kantaa.

Kaksi ehdokasta teki positiivisen poikkeuksen:

Eva Biaudet kävi allekirjoittamassa nettiadressin Suomen on ratifioitava YK:n vammaisten ihmisoikeussopimus viipymättä.
Pekka Haaviston kampajakoneistosta tuli tieto, että ehdokas oli jo aiemmin syksyllä ottanut Yleisradion haastattelussa kantaa nopean ratifioinnin puolesta.

Arvojohtamisesta höpäjävässä ikämiessarjassa ei ole kenelläkään sitä vertaa selkärankaa, että vastaisivat jotakin. Vastaamaan eivät ole alentuneet myöskään Sari Essayah eikä Paavo Arhinmäki.

Sille, joka ymmärtää vammaisten ihmisoikeusloukkaukset yhdeksi Suomen suurimmista häpeätahroista, ei näytä olevan presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella kuin kaksi ehdokasta.

Suomi tarvitsee
ulkopuolista apua

Ulkopolitiikkaa harrastavat poliitikkomme hallitsevat kyllä kansainväliset piruetit. Tuskin on yhtään maapallon kolkkaa, jonne suuret viisaamme eivät olisi tarjonneet ihmisoikeusneuvojaan.

Mistä päin maailmaa saataisiin joku neuvomaan Suomen päättäjiä ja viranomaisia ihmisoikeusasioissa?

Suomessa ei ole riittämiin poliittista tahtoa toteuttaa vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksia - siis kotimaassa. Satuilu ja sanahelinä toki osataan.

Tällainen helmi löytyisi ulkoministeriön sivulta, jossa on puhe kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikkamme painopisteistä:

"Yksi Suomen kehityspolitiikan läpileikkaavista tavoitteista on vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutuminen."

Viola ja Oleg eivät saa
tavata tänäkään jouluna

Tätä kirjoittaessani en enää jaksa toivoa, että Olegin ja Violan tapaaminen toteutuisi tänäkään jouluna.

Värväsimme uutterasti allekirjoittajia adressiin Kehitysvammaisella oltava oikeus tavata läheisiään. Nimiä vetoomuksen alla on nyt 727. Se on suuri joukko, mutta ei vielä riittävän suuri.

Tapaamiskielto on ollut voimassa jo yli kaksi vuotta. Tilanne on pahasti lukossa. Byrokratian rattaista ratkaisua ei tunnu löytyvän. Siksi täytyy vain toivoa, että jokin television ajankohtaisohjelmista lopulta tohtisi tarttua myös Olegin ja Violan tapaukseen.

Pelkkä toivominen ei riitä.

Tarvitaan voimakkaampaa kansalaisaktiivisuutta, jonka luultavasti on pikku hiljaa käännyttävä kansalaistottelemattomuuden suuntaan.

Jouluiloa eivät ole ansainneet Vantaan yleinen edunvalvoja, Raution toimintakeskus, jossa Olegin sanotaan asuvan, eikä liioin Vantaan kaupungin vammaispalveluyksikkö, tuskin kaupunginvaltuustokaan. Niille, jotka kovuudella ja kylmyydellä vievät joulumielen heikommiltaan, en ainakaan minä mielenrauhaa toivottele.

PS.
Tämä ei muuten vielä ollut joulukirjoitus. Se ilmestyy vasta iltapäivällä, kun maahan on saatu joulurauha.

Lobbarimme kävivät oikeusministeriössä

2011-12-17T09:26:00.003+02:00

Itsenäisyys 1 - mosaiikkityö 12/2011.

Nykyisin kaikilla tärkeillä tahoilla on lobbareita, jotka pyrkivät vaikuttamaan suoraan päättäjiin ja viranomaisiin. Myös meidän on siis käytettävä samaa keinoa.

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkoston edustajat kävivät torstaina oikeusministeriössä.

Tällä kertaa ei järjestynyt tapaamista oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin kanssa, mutta terveiset menevät varmasti virkamiesten kautta perille.

Edunvalvonnan sijaan
tuettu päätöksenteko

Julkaisen seuraavassa kokonaisuudessaan verkoston kirjelmän oikeusministerille - väliotsikot on 'toimitus' lisännyt tekstiä jäsentämään:

"YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskeva yleissopimus edellyttää 12. artiklansa mukaisesti, että kaikki vammaiset henkilöt tunnustetaan yhdenvertaisiksi lain edessä. Siksi tuetun päätöksenteon pitäisi mielestämme korvata Suomessa edunvalvontajärjestelmä.

Suomen edunvalvontajärjestelmä ei täytä YK:n sopimuksen vaatimuksia tuetusta päätöksenteosta. Muutostarpeita perustelee selvityksessään "Tuetun päätöksenteon kehittäminen Suomessa" Lakiasiaintoimisto Jukka Kumpuvuori (www.vane.to/images/stories/TUETTUPAATOKSENTEKO31_12_2010.pdf). Selvityksessä analysoidaan myös perusteellisesti niitä holhoustoimilain pykäliä, jotka ovat selkeästi ristiriidassa YK-sopimuksen kanssa.

Tuetulla päätöksenteolla tarkoitetaan kokonaisuutena tukitoimia ja palveluja, joilla vahvistetaan henkilön päätöksentekokykyä. Lähtökohtana on oikeustoimikelpoisuus ja itsemääräämisoikeus.

Työryhmä tarvitaan

Ehdotamme, että perustetaan tuetun päätöksenteon kehittämiseksi työryhmä, jossa vastuuministeriöinä ovat oikeusministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö sekä mukana järjestöjen, myös omaisjärjestöjen sekä asianosaisten, edustus (ks. Kumpuvuoren ehdotus s. 30). Työryhmän tavoitteena olisi saada aikaan ehdotus laiksi tuetusta päätöksenteosta. Tehtävä olisi haasteellinen, sillä pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa ei tällaista edunvalvontajärjestelmän muutostehtävää ole, mutta se kyllä nousee yhdenvertaisuuslainsäädännön uusimisesta sekä ihmisoikeustoimintaohjelman laatimisesta.

Suomen vammaispoliittisessa ohjelmassa VAMPOssa oikeusministeriö on vastuutettu huolehtimaan edunvalvontalainsäädännön ja edunvalvontakäytännön niveltämisestä vammaispolitiikkaan yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Meistä tämä niveltäminen tarkoittaa sekin koordinoitua lainmuutosprosessia ja isoa remonttia käytännöissä. Missä vaiheessa oikeusministeriö on tästä VAMPOn velvoitteesta huolehtimisessa?

Osauudistus pikaisesti

Välietappina voisi olla holhoustoimilain uudistaminen osittain. Enää ei julistettaisi ketään vajaavaltaiseksi, kenenkään puolesta ei päätettäisi. Kenellekään ei myönnettäisi lähes rajatonta oikeutta päättää päämiehen kaikista sellaisista henkilöä koskevista asioista, joiden merkitystä tämä ei ymmärrä (holhoustoimilain §29.2). Sen sijaan siis tuettaisiin henkilön päätöksentekoa.

Hyvä edunvalvontatapa määriteltävä

Ehdotamme, että hyvä edunvalvontatapa määriteltäisiin lainmuutoksia odottamatta. Edunvalvontakäytännöt ovat nyt niin vaihtelevia, että jo hyvästä hallintotavasta muistuttaminen olisi tarpeen. Mikko Sarja on artikkelissaan Hyvä edunvalvontatapa holhoustoimessa (Defensor Legis N:o 2/211 ss.133-162) kuitenkin hyvin perustellut, miksi hyvä edunvalvontapa olisi paikallaan.

Kiireisesti pitäisi ottaa kantaa siihen, miten edunvalvojan pitäisi suhtautua ja tehdä asiallista yhteistyötä päämiehen omaisten ja läheisten kanssa. Miten oikeusministeriössä on tähän valmistauduttu? Nyt salassapitovelvollisuus helposti ylikorostuu ja virkaedunvalvoja voi katkaista yhteydet päämiehen omaisiin ja läheisiin, jopa erottaa päämiehen heistä määräämällä tapaamisrajoitteita.

Oikeusministeriön Internet-sivuilla olisi tarpeen julkaista yleisen edunvalvonnan kehittämisryhmän suosituksia ja esimerkiksi kannanotto suhtautumisesta päämiehen omaisiin ja läheisiin. Kannatamme tätä Mikko Sarjan ehdotusta, erityisesti toivoen, että julkistaminen lisäisi luottamusta edunvalvontaan."

Tammikuussa tavataan
peruspalveluministeri

Vuoden alussa peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson on luvannut ottaa vastaan Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkoston edustajat.

Tapaamista varten laadittavan muistion valmisteluun voivat osallistua kaikki kiinnostuneet joko Facebook-sivulla tai tätä blogia kommentoimalla.

Muitakin lobbausoperaatioita on suunnitteilla. YK:n vammaissopimuksen ratifiointi etenee niin tahmeasti, että ajattelimme pyrkiä kiirehtimään sitä.

Olisiko jollain ajatuksia siitä, mitä olisivat yhteisöllemme tärkeitä asioita sisäasiainministeriön hallinnonalalla? Ministeri Päivi Räsästä olisi mielenkiintoista päästä tapaamaan - onhan hän osallistunut keskusteluunkin tässä blogissa, jo ennen eduskuntavaalikampanjaa sitä paitsi.

Levittäkää tietoa
nettiadresseista

Facebook-sivu Ihmisoikeudet vammaisten arkeen on markkinoinut ahkerasti - joidenkin mielestä kai kyllästymiseen asti - adressia, jossa vaaditaan kuulemaan puolueettomasti ja ammattitaitoisesti, tahtooko Oleg tavata isoäitinsä Violan.

Lisäksi verkostomme on - keneltäkään kyllä lupaa kysymättä - innostanun ihmisiä allekirjoittamaan Vammaisten Ihmisoikeuskeskuksen VIKEn aikanaan perustaman adressin. Siinä vaaditaan YK:n vammaissopimuksen ratifiointia viipymättä.

Pistäkää, hyvät ystävät, sähköpostissa näitä linkkejä liikkeelle:

Vammaisjärjestöjen etiikka puntariin

2011-12-03T19:44:00.007+02:00

Raution toimintakeskus on yksi esimerkki
järjestöjen ylläpitämästä vammaisten
palveluyksiköstä.

Tänään vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Lisäksi menossa on kehitysvammaviikko.

Kehitysvammaisten Tukiliitto on käynnistänyt kampanjan teemalla Samaa luuta ja nahkaa. Se nostaa kiitettävästi esiin, miten kehitysvammaisten ihmis- ja perusoikeuksia arkielämässä rajoitetaan.

Vammaisjärjestöt
suurennuslasin alla

Keskustelua vammisten asemasta ja oikeuksista pohjusti sopivasti myös MTV3:n ohjelma, joka kertoi Invalidiliiton asumispalveluissa ilmenneistä epäkohdista. Vaikutelmaa tuskin paransi se, että niin järjestö kuin asumispalveluyhtiö Validia vastasivat massiivisella selittelyllä.

MTV3:n kertoma esimerkki ei ollut laatuaa ensimmäinen. Vain pari viikkoa aiemmin Länsiväylä-lehti uutisoi espoolainen Christina af Hällströmin olevan huolissaan vaikeasti liikuntavammaisen poikansa ja muiden Niittymaan toimintayksikössä asuvien turvallisuudesta.

Niittymaan toimintayksikköä pyörittää ASPA Palvelut Oy. Se on Asumispalvelusäätiö ASPAn omistama yhtiö. Säätiön perusti aikanaan joukko johtavia vammaisalan järjestöjä.

Palveluntuottajia, joiden taustalla on vammais- ja omaisjärjestöjä, on arvioitava vähintään yhtä tiukoin kriteerein kuin julkisia tai puhtaasti kaupallisia organisaatioita. Viranomaisvalvonnan rinnalla tärkeää on Raha-automaattiyhdistyksen valvonta. Se jakaa vuosittain niin mittavia avustuksia, että myös kontrollin on oltava tarkkaa.

Kaikkein ratkaisevinta on, voiko vammaisjärjestöjen ja niiden perustamien säätiöiden ja yhtiöiden johto katsoa vammaisia ihmisiä suoraan silmiin.

Selittelylle saati pimitykselle ei ole sijaa.

Ihmisoikeudet eivät
ulotu arkielämään

Vammaisten, etenkin kehitysvammaisten, elämä Suomessa on täynnä tabuja - asioita, joista ei ole sallittua tai ainakaan suotavaa puhua.

Vaarallisimpiin tabuihin kuuluu se, että vammais- tai omaisjärjestöt ja niiden organisoimat palvelut asetetaan kaiken kritiikin ylä- tai ulkopuolelle.

Omaiset eivät ole pyhimyksiä kuten eivät ole myöskään vammaisten kanssa työskentelevät ammattilaiset, vaikka näiden kutsumuksesta yhä niin usein puhutaan. Heillä kaikilla on siinä kuin muillakin ihmisillä riski esimerkiksi sortua korruptioon, kovettua kyynisyyteen tai sairastua narsismiin.

Suomessa on sietämättömän yleistä yrittää vaieta vammaisten ihmisoikeusloukkaukset pois päiväjärjestyksestä. Jopa NATO-jäsenyyteen saa esimerkiksi presidenttiehdokkailta kiskottua jonkinlaisen kannanoton, mutta ei siihen, miksi Suomi yhä viivyttelee YK:n vammaissopimuksen ratifointia.

YK-sopimuksen puolesta ei ole muuten pistänyt arvovaltaansa peliin myöskään nykyinen tasavallan presidentti. Muuten hänet tunnetaan niin kotimaassa kuin maailmalla Yhdistyneiden Kansakuntien vankkana kannattajana.

Mahtavatko muut vammaiset tiedostaa, että syy ratifioinnin vetkutteluun on kaikesta päätellen kehitysvammaisten erityishuoltolain 42. pykälä eli niin sanottu pakkokeinopykälä. Jostain syystä suomalainen yhteiskunta ei näytä tulevan toimeen ilman oikeutta rajoittaa mitä epämääräisimmin perustein tai jopa ilman mitään perusteita yhden ihmisryhmän itsemääräämisoikeutta.

Pakkokeinon tavoin Suomessa käytetään muun muassa tapaamiskieltoa.

Onko edunvalvojan
asia erottaa ihmisiä?

Blogiyhteisössämme on kuukaudesta toiseen seurattu Violan taistelua. Hän tapasi tyttärenpoikansa Olegin viimeksi 22. marraskuuta 2009. Sen jälkeen Vantaan yleinen edunvalvoja ja Imatralla toimiva Raution toimintakeskus ovat estäneet tapaamiset.

Raution toimintakeskuksen perustaja ja ylläpitäjä on Satakielen laulu ry, joka ilmoittaa olevansa vammaisten etujärjestö. "Vammaisten nuorten asuntoja ja päivätoimintatiloja sisältävä kohde on saanut RAY:n investointiavustusta ja ARA:n korkotukilainaa", kertovat nettisivut.

Viola on Olegin lähin elossa oleva omainen. Hän on huolehtinut autistisesta, puhumattomasta lapsenlapsestaan koko tämän elämän ajan. Isoäiti on ollut myös Olegin yhdysside tämän äidinkieleen venäjään ja siihen liittyvään kulttuuriin. Viola ja Oleg ovat inkeriläistä syntyperää olevia maahanmuuttajia.

Tapaamiskieltoon johtanut tapahtumaketju sai alkunsa siitä, että Viola vaati Raution toimintakeskukselta tietoa Olegin lääkityksestä. Siinä vaiheessa isoäiti oli vielä tyttärenpoikansa edunvalvoja. Tuosta tehtävästä hänet kammettiin pois ja tilalle tuli viranomaisedunvalvoja.

Edellisen hallituksen oikeusministeri Tuija Brax otti sen kannan, ettei ole edunvalvojan asia päättää, ketä päämies tapaa. Olegin tapauksessa Vantaan yleinen edunvalvoja kuitenkin löysi sielunsisaren Raution toiminnanjohtajasta. He päättivät erottaa isoäidin ja lapsenlapsen toisistaan jo hyvissä ajoin ennen kuin kuolema ehtisi sen tehdä.

Vantaan kaupunki on osaltaan siunannut kuvion, jossa edunvalvoja ja asumisyksikkö ovat asettaneet itsensä jumalan paikalle.

Violan ystävät
saivat äkkilähdön

Viime kuukausina kasvava joukko ihmisiä on asettunut Violan rinnalle. Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkoston perustamassa adressissa on tätä kirjoitettaessa jo yli 600 allekirjoitusta.

Merkittävää on, että myös Kynnys ry, Kehitysvammaliiton Tikoteekki, Kehitysvammaisten Tukiliitto ja Helsingin Autismi- ja Aspergeryhdistys ovat ilmoittaneet tukevansa adressiin sisältyvää vetoomusta:

Olegin todellinen tahto tapaamisasiassa on selvitettävä puolueettomasti ja luotettavasti, mistä syystä kuulemisessa on käytettävä riittävästi aikaa ja psykologista asiantuntemusta.

Aktivoitumisen yhtenä osoituksena on, että Violan eräät ystävät päättivät tällä viikolla kahtena ryhmänä tutustua Raution toimintakeskukseen osallistumalla siellä pidettäviin myyjäisiin. Parasta antaa retkellä mukana olleen Pirkon kertoa, miten toisen ryhmän retki sujui:

"Käyntimme Raution toimintakeskuksessa joulumyyjäisissä johti ulosheittoon. Meille sanottiin että aiheutamme häiriötä ja pahoitimme johtajan mielen, kun esitimme jotain ylieisä kriittisiä mielipiteitä vammaisten ihmisten hoidosta 45 min ohjelmaan vedoten.
Niin kauan kuin teimme ostoksia ja kehuimme asukkaiden tekemiä töitä olimme arvostettuja.

Kysymykset kuinka paljon Raution toimintakeskuksessa on työntekijöitä, miten uskonto on läsnä jokapäiväisessä elämässä toimintakeskuksessa tai mitä laitosta Honkalampea vai Kuusaan keskuslaitosta käytetään jos tarvitaan laitoshoitoa olivatkin vihamielisiä tai vammaiskielteisiä ja häiriöksi joulumyyjäisille, Keskustelumme alkoi small talkina muiden mahdollisesti asukkaiden omaisten kanssa , johon johtaja puuttui ja käski meidän poistua

Enpä ole muista myyjäisistä joutunut ulosheitetyiksi, vaikka esim koulun myyjäisissä voidaan kovastikin kritisoida esim kouluun liittyviä asioita.

Nyt ymmärrän kuinka helposti Viola sai häirikön leiman ja porttikiellon toimintakeskukseen,kun kysyi vaarallisia kysymyksiä, lääkitys ja pakkokeinot ovat tabuja. Kaikki viranomaiset sitten uskoivat että Viola on häirikkö ja siksi hän ei saa jallaankaan enää koskaan astua toimintakeskukseen.

Olegin asioista emme ehtineet edes alkaa puhua, kun löysimme itsemme ulkoa.

Nämä omaisten perustamat yksiköt voivat muodostua sisäpiirin hallitsemiksi lintukodoiksi, joissa piiloudutaan vaitiolon viitan alle,

Jos omaiset ovat sekä päättäjän että käyttäjän roolissa, muodostuu helposti eturistiriitoja, kiusallisia kysymyksiä tekevät omaiset saavat lähetä, mutta vammaiset hyvinä tulonlähteinä saavat jäädä. Taitava johtaja osaa käyttää valtatyhjiötä hyväkseen ja ottaa kaiken vallan, pelon ja kauhun tasapainoa tai hajoita ja hallitse menetelmää käyttäen.

Surullista ja toivotonta."

Kieltämättä erittäin surullista, mutta toivoa emme heitä.

Kun kuulutaan yhteisöön

2011-11-27T10:38:00.003+02:00


Myyjäisistä löytyi myös lumiukko.

Sisareni Leenan työpaikalla pidettiin lauantaina joulumyyjäiset.

Olen ollut aiemmin jo Rivakan kevät- ja syysmyyjäisissä, mutta tällaiseen en ollut osannut varautua. Myytävää ja myyjiä oli talon täydeltä - ja ostajia vielä enemmän. Autoja oli parkkeerattu isohkolle alueelle katujen varsiin, ja sisällä myyjäispaikalla kävi kuhina.

Myös edellisen toimintakeskuksen joulumyyjäiset olivat aina mukava tilaisuus - pettämätön joulun merkki. Siellä tekijöitä oli vähemmän, täällä enemmän. Silti ihmetyksen aihe oli sama: kylläpä on ahkeroitu ja saatu valmiiksi monenlaista.

Hyvä, kun aika jo alkaa kullata muistoja. On sitä paitsi täyttä totta, että myös Lopen toimintakeskuksessa oli hyvät, suorastaan hienot aikansa.

Talkoovoima kukoisti

Lauantaina hämmästytti ja ilahdutti oikeastaan eniten se, keitä kaikkia muita kuin toimintakeskuksen omaa väkeä olisi paikalla.

Riihimäen Kehitysvammatuki esimerkiksi myi jouluruokia ja piti puhvettia. Minulle tuli huono omatunto, kun en ollut auttamassa; niin kiirettä tukiyhdistyksen joukolla näytti pitävän. Olen luvannut kyllä hoitaa erään muun projektin, mutta sekin on jäänyt syksyn työruuhkan ja muuttotouhujen jalkoihin. Parannan siis tapani!

Naapurikunnan Hausjärven tukiyhdistyksen ykköstuotteena oli ymmärtääkseni hernekeitto. Jos oikein oikein näin, sitä myytiin myös muovipäniköihin kotiin viemiseksi.

Lisäksi oli tarjolla ainakin psykiatrisen työtoiminnan valmistamia tuotteita.

Jo pitkät perinteet

Tapasin tungoksessa työtoverini vuosikymmenten takaa. Hän tiesi kertoa, että Rivakan joulumyyjäiset ovat perinteisesti olleet hyvin suosittu tapahtuma. Se on myös konkreettinen osoitus siitä, miten kehitysvammaiset voivat elää osana ympäröivää yhteisöä. Ei heitä tarvitse piilottaa lukittujen ovien taakse.

Pitkät perinteet paikkakunnalla pitää olla siihenkin, miten monipuoliset mahdollisuudet kehitysvammaisilla ihmisillä on tarjolla vapaa-ajan harrastuksiin. Parhaina iltoina on pakko jättää jotain mukavaa väliin, kun ei ehdi olla yhtä aikaa monessa paikassa.

Runsaan tarjonnan takana ovat ainakin tukiyhdistys, kansalaisopisto ja seurakunta - varmaan monet muutkin tahot.

Myös kaupungille kiitos

Sama hyvä henki säteilee kaupungin tarjoamista lakisääteisistä palveluista.

Tietysti voisi vielä toivoa yhtä ja toista - eimerkiksi, että perusturvan henkilöstö oppisi käyttämään sähköpostia... Mutta tuo on pieni murhe, kun itse asiat kumminkin rullaavat.

Oman sisareni kohdalla olen nähnyt, miten loistava systeemi esimerkiksi henkilökohtainen apu on. Aivan varmasti säännöllisen ja runsaan ulkoilun sekä taidenäyttely- ym. käyntien vaikutukset ovat suotuisat niin fyysiseen kuin henkiseen terveyteen.

Kaikkein tärkeintä on tietenkin se, että Leenalla on avustajan ansiosta entistä enemmän valinnan vapautta ja itsenäistä elämää.

Kuin toiselta planeetalta

Muistan varmaan lopun ikäni sen murheen, jonka sisarelleni edellisessä toimintakeskuksessa aiheutti ammattitaidoton ja lievästi sanottua erikoisesti käyttäytynyt ohjaaja. Kun Leena ei lonkan kipeytymisen vuoksi voinut kutoa poppanaa, ohjaaja ilmoitti kylmästi: "Minulla ei ole sinulle mitään töitä. Saat mennä ylätaloon." Se tarkoitti potkuja työtoiminnasta.

Uudessa paikassa on riittänyt monipuolisia töitä. Vähitellen on kutominenkin alkanut maistua. Ilo oli yhtenä iltana katossa, kun muuttopuuhiemme ohessa myös Leenan omat kangaspuut oli viimein kuljetettu nykyiseen työpaikkaan.

Eilisten myyjäisten jälkeen hymyä ja hyvää mieltä vasta riittikin. Toimintakeskuksen johtaja kun totesi ohimennen tavatessamme, miten hyvä oli, kun taloon saatiin Leenan tapainen monitaitoinen työntekijä. Kannustavaa palautetta saanut työntekijä palasi aiheeseen moneen monituiseen kertaan päivän ja illan mittaan.

Ei vain työ vaan myös työnilo on kehitysvammaisenkin ihmisen perusoikeus.

Kuka meidän jälkeemme?

2011-11-25T21:53:00.003+02:00

Nurmikko marraskuussa -
mosaiikkityö 11/2011.

Sain sähköpostiviestin eräässä toisessa EU-maassa asuvalta naiselta. Kutsun häntä tässä Liisaksi.

"Jos vain uskallat kirjoittaa tästä, kirjoita hyvä ihminen", hän pyysi.

Kyllähän minä uskallan. Toivottavasti myös osaan, jotta en vain vaikeuta entisestäänkin hankalassa pisteessä olevia asioita. Liisa tuntui olevan varma, että ne, joiden pitääkin, tunnistavat hänen tarinansa.

Siteet kotimaahan
ovat kestäneet

Liisa on asunut ulkomailla jo kymmenet vuodet, tehnyt siellä komean uran, kasvattanut kolme lasta aikuiseksi ja elänyt muutenkin ilmeisen hyvää elämää. Kotimaassa hän on viettänyt perheineen pitkät kesälomat omalla mökillä ja poikennut täällä talvisinkin yhä useammin. Myös lapset puhuvat suomea, lastenlapsetkin jonkin verran.

"Vanhemmat tulivat vanhoiksi ja lentomatkat halvoiksi", Liisa kertoo. Kotimaahan häntä veti myös ainoa sisarus - muutamaa vuotta nuorempi veli, joka on kehitysvammainen. "Hymypoika ja puuhapete yhä aikuisena miehenä", sisar kuvaa lämpimästä.

Sisko valmistautui
ottamaan vastuuta

Veli on käynyt vastavierailulla Liisan uudessa kotimaassa monituiset kerrat, ensin molempien vanhempien kanssa, sitten kahdestaan äidin kanssa ja äidin sairastuttua myös useita kertoja yksin.

Liisa kertoo myös niistä kesistä, jolloin heidän äitinsä ei enää jaksanut oleilla omalla huvilallaan. Veljelle järjestettiin sisaren perheen kesäpaikkaan oma kamari. Hänestä tuli tarmokas talonmies ja luotettava uimavahti. Tuoretta kalaakin hän kuulemma pyyti yhdessä perheen lastenlasten kanssa koko lomailevan joukon tarpeiksi.

Liisan isä kuoli jo joitakin vuosia aiemmin. Veli asui senkin jälkeen äidin kanssa, mutta suuntautui yhä enemmän "ulos avaraan maailmaan". Työtoiminnan lisäksi harrastusryhmistä ja kavereista tuli tärkeitä.

Läheiset puhuivat Liisan mukaan paljon veljen tulevaisuudesta - myös hänen itsensä kanssa. Hyvä asuinpaikka oli katsottuna jo siinä vaiheessa, kun äiti joutui hoitokotiin.

"Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että veli kuuluu perheeseemme ja hänestä pidetään huolta."

Liisalla ja hänen miehellään oli unelmana viettää eläkevuosinaan aina ainakin puoli vuotta Suomessa mökillä. Paikkoja oli jo kunnostettu tuon unelman varalle.

Oli myös otettu selvää, voisiko veli ehkä osallistua tilapäisesti kehitysvammaisten työtoimintaan sisaren uudessa kotimaassa, jos kävisi sukuloimassa joskus pitempiä aikoja. Yksi lupaavalta vaikuttanut paikka oli näyttänyt alustavasti vihreää valoa.

Sitten tulivat
suuret murheet

Kaksi vuotta sitten koitti vastoinkäymisen aika. Liisan mies - aktiiviliikkuja ja ikäisekseen hyväkuntoinen ihminen - halvaantui. Puolitoista vuotta sinniteltiin miten kuten kotiin hankittujen hoitajien avulla. Pian Liisa kuitenkin päätti jättää työnsä aiemmin kuin oli ajatellut ja ryhtyä omaishoitajaksi.

"Miehen halvaantumisesta ehti kulua vain vuosi, kun jo saatoimme äidin haudan lepoon."

Liisan tarkoituksena oli jäädä hautajaisviikonlopun jälkeen Suomeen muutamaksi päiväksi, neuvotella kaupungin kanssa veljen asiat selviksi ja pistää vireille myös uuden edunvalvojan nimeäminen. Sisar kun oletti tehtävän lankeavan luonnostaan hänelle.

Liisa oli valitettavasti myöhässä. Kunta oli jo ottanut pikavauhtia yhteyttä maistraattiin, joka puolestaan oli pyytänyt oikeutta määräämään veljelle viranomaisedunalvojan. Kunnan edustaja kuten myöhemmin myös edunvalvoja ilmoittivat ykskantaan, että he eivät voi antaa Liisalla tietoa veljen asioista.

"Edunvalvojan suhtautumistapa oli perukirjoituksessa jäätävä, vaikka minä en todellakaan ollut mitään vaatimassa pesästä. Hän itse ei ollut edes tavannut veljeäni. En tiedä, onko vielä tähän päivään mennessä."

Sitten kaikki meni samaa rataa, josta aivan liian monet omaiset ovat - hieman eri versioina tietenkin - kertoneet. Veli siirrettiin uuteen asuinpaikkaan, jonka Liisa kuitenkin parin kuukauden päästä sai selville ja jonne hän juristivävynsä kanssa meni ennalta ilmoittamatta käymään.

Veli löytyi, vaikka häntä oli lääketokkuraisena ja apaattisena vaikea tunnistaa samaksi ihmiseksi. Kauaa aikaa ei ihmettelyyn jäänytkään, sillä vieraille tuli äkkilähtö ja porttikielto.

"Aidosta demokratiasta kotoisin olevan vävyn oli mahdotonta ymmärtää, että näin voi käydä."

Nyt tilanne on umpisolmussa. Liisa sanoo, että hänellä on sellainen tunne kuin veli olisi haudattu elävältä.

Kyllä me sinua
uskomme, 'Liisa'

Liisa epäili pariin otteeseen kirjeessään, mahdanko uskoa hänen tarinansa. Blogiin hän oli löytänyt mutkan eli Facebookin kautta. Lapsuudenystävä oli vinkannut Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -sivusta.

Pakko myöntää, että kaksi tai edes puolitoista vuotta sitten olisin saattanut epäillä. Nyt uskon - ja tiedän monen muunkin uskovan. Suomalainen kehitysvammahuolto tuntuu olevan näitä surullisia ja käsittämättömiä tositarinoita niin täynnä, että itkettää.

Viime aikoina silmiin on osunut muuallakin viestejä, joissa on ahdistuneeseen sävyyn pohdittu tulevaisuutta. "Mitäs sitten, kun äidin voimat loppuu", kirjoitti joku esimerkiksi Jaatispostiin.

Muistan elävästi se huolen, joka painoi omia vanhempiani, kun ikää kertyi ja päivät kävivät väistämättä vähiin: kuka huolehtii Leenasta? Tänään olen kiitollinen siitä, ettei heille varmasti tullut edes mieleen sitä, millaisia vastuksia ja miten läheltä Leenan eteen nousisi heti itsenäisemmin elämän alkutaipaleella.

Leenan tilanne on nyt hyvä, mutta kaikkien muiden kehitysvammaisten tilanne ei ole.

Pakkokeinot juurtuneet
syvälle järjestelmään

Kehitysvammaisen ihmisten onnellisen elämän ylle leijuvat usein uhkaavimmat pilvet juuri niistä suunnista, joista pitäisi tulla apua, tukea ja turvaa:

kotikunnasta
asumisyksiköstä
toimintakeskuksesta
yleisestä edunvalvonnasta
maistraatista
aluehallintovirastosta.

Erityishuoltolain epämääräinen pakkokeinopykälä on yhä purkamatta. Viranomaisedunvalvojat ja asumisyksiköt langettavat omaisille ja ystäville tapaamiskieltoja. Pääperustelu on laajalti tiedossa: kehitysvammainen ihminen tulee 'levottomaksi' ennen ja/tai jälkeen omaisten tapaamisen. Onko se ihme, kun ikävä vaivaa ja kommunikaatiossa voi olla rajoitteita!

En parhaalla tahdollakaan pysty uskomaan, että kaikki yli- ja pakkolääkitystä koskevat tarinat olisivat keksittyjä. Kemiallinen sitominen on luultavasti yleisempää kuin me omaiset tohdimme edes ajatella.

Ja kun näitä asioita yrittää nostaa keskusteluun, viranomaiset ja päättäjät vaikenevat kuin muuri.

Jotain meidän on taas yritettävä. Ehkä esitän jo tänä viikonloppuna blogiyhteisöllemme pienen kampanjasuunnitelman.

Kansalaistottelemattomuus
otettava keinovalikoimiin

Facebookissa juuri kukaan ei uskalla omalla nimellä tuoda esiin vammaisten konkreettista syrjintää. Ihmisoikeusloukkausten 'mannekiineina' ovat yhä yksin Oleg ja Viola.

Kiitos, 'Liisa', että tahdoit kertoa meille tarinasi! Kaikesta aisti, että olet ollut koko ajan kehitysvammaiselle veljellesi rakastava ja rakas sisko. Miksi ihmeessä viranomaisten pitää tässä maassa pyrkiä tuhoamaan kehitysvammaisten hyvät, läheiset ihmissuhteet?

Ei ole oikein eikä kohtuullista, että me omaiset joudumme sydän syrjällään pelkäämään, mitä kehitysvammaisille läheisellemme tapahtuu, jos me emme enää pysty heitä itse puolustamaan.

Nämä ajatukset ovat varmaan vahvasti myös ystävämme Seijan mielessä. Toivotamme sinulle taistelutahtoa ja pikaista toipumista. Olemme ajatuksin tukenasi.

Taina täräytti luulot faktoiksi

2011-11-11T18:33:00.009+02:00

Vähän jouluista jo -
askartelutyö 9/2012.

Olen saanut viime viikkoina viestejä, joissa on kyselty, olenko lopettanut bloggaamisen. Kaikkea sitä kysytään - en varmasti ole!

Loka-marraskuu vain on työssäni kaikkein kiireisintä aikaa. Kai kevätpuolella on yhtä tiukkoja jaksoja, mutta silloin on enemmän valoa ja energiaa.

Viime talvena elämä oli sellaisessa myrskyssä, että työkin siitä kärsi. Blogin arkistosta löytyy noista elämänvaiheista lähempää tietoa.

Joskus hyvä vaieta

Kukaan ulkopuolinen ei viime aikoina ole pyrkinyt saati pystynyt estämään kirjoittamistani. En ole liioin varsinaisesti päättänyt, että olisin tietyn ajan bloggaamatta.

Silti saattaa olla aiheellista siteerata noin vuoden takaisen kirjoitukseni otsikkoa: Luova tauko tekee hyvää.

Paljon kirjoittavan ihmisen on terveellistä välillä hengähtää. Joskus aiemmin tauko on osoittautunut luovaksi olotilaksi, jonka jälkeen on syntynyt paljon uutta. Jo roomalainen runoilija Quintus Horatius Flaccus (65-8 eKr.) neuvoi:

"Laita pergamenttikäärösi kaappiin ja säilytä siellä yhdeksän vuoden ajan."

Turha kyllä toivoa, että minulla olisi malttia hauduttaa tekstejäni yhdeksää vuotta.

Pois toisten takapihoilta

Meillä on taas menossa yksi muutto. Tai ehkä sitä on osuvampaa kutsua talon tyhjennykseksi. Sisareni Leena iloitsee, minua homma hiukan väsyttää. Kysymys on neljännestä muutto-operaatiosta vuoden sisällä.

Vuosikymmeniä sitten sain ensimmäiseksi kesämökikseni vanhan punaisen tuvan. Uusi talo rakennettiin samaan pihapiiriin muutamaa vuotta myöhemmin. Siellä Leena asui kanssani ensimmäiset kuukaudet, kun joutui viime syksynä lähtemään vanhasta kodistaan aika ikävissä tunnelmissa.

Niin rakas kuin talo maalla on minulle joskus ollut, nyt en enää tunne haikeuden häivää. Ja niin paljon kuin erästä Tainaa Turun puolesta on viime päivinä sekä perinteisessä että etenkin sosiaalisessa mediassa sätitty, minä koen olevani hänelle suorastaan kiitollisuudenvelassa.

Tainan onnistui Ajankohtaisessa kakkosessa pari viikkoa sitten kiteyttää ne kivikovat asenteet, joita olen viimeksi kuluneen vuoden aikana joutunut kerran jos toisen ihmettelemään: ei kehitysvammaisia meidän takapihallemme...

Leena osasi tulkita samansisältöisen viestin ainoalla viisaalla tavalla jo paljon ennen kuin minä: hän veti ruksit koko entisen asuinseutunsa yli. Nyt hänellä on sitten riemu katossa, kun viimeisetkin kodinjäljet korjataan pois niiltä kulmilta.

Kehitysvammaisuuteen yleisesti yhdistetyt vaikeudet ymmärtämisessä eivät ole yksiviivainen asia. Ylivoimaisesti tunneälykkäin meidän sisarussarjassamme on juuri Leena. Kysymys on sellaisesta lahjakkuuden lajista, jota ei kouluissa opita.

Itku ilkeistä sanoista

Takapiha-Taina on havainnollistanut räikeästi, miten narsistit toimivat silloinkin, kun heidän tielleen osuu kehitysvammainen ihminen. Sosiaalisessa mediassa syntynyt hyökyaalto sai Tainan omaksumaan uhrin osan

Ei tarvinnut olla kovin kummoinen ihmistuntija, että näki hänen toisen, kyynelten täyttämän esiintymisensä läpi. Pistäähän se poraamaan, kun ei saakaan osakseen sitä ihailua, jota on lähtenyt varta vasten hakemaan.

Kolmas kerta toden sanoi: Nelosen Maria!-ohjelmasta Taina oli löytänyt todella arvoisensa estradin. Jos kehitysvammaisten läheisissä olisi vähänkin ytyä, pistäisimme koko Nelosen saman tien boikottiin.

Ei taida Marian empatia yltää niihin ihmisiin, joiden asumisoloista Kehitysvammaisten Tukiliiton viestintäpäällikkö Tupu Sammaljärvi tällä viikossa blogissaan kertoi:

"Sain soiton laitoksessa asuvan, aikuisen kehitysvammaisen ihmisen äidiltä. Soittaja kuulosti hiljaisen toivottomalta. Ei ole elämä mennyt niin kuin Strömsössä. Aikuinen lapsi viettää yöt lukitun oven takana, huoneessaan vain sänky ja petivaatteet. Ei mitään muuta.

Kysymys miksi – miksi henkilön elämästä on tehty noin riisuttua – on tärkeä, mutta toisarvoinen. Oleellisinta on, että niin ei vaan saa olla. Vankilassakin on paremmat olot."

Ihan mitä tahansa

Takapiha-Taina täräytti televisioruudussa sen, mitä useimmat samanhenkiset ilmaisevat paljon verhotummin. Ventovieraan ihmisen suusta kuullut suorat sanat tekivät hyisen suhtautumistavan minulle jotenkin lopullisesti todeksi.

Tainaa kuunnellessa mikään suojapanssarini tai kieltomekanismini ei enää toiminut. Nyt uskon, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti katsovat voivansa tehdä toisille aivan mitä tahansa. Ja usein voivatkin. Narsisteja saattaa suojella mahtava virkakoneisto. Tietyn lajin journalismille he munivat joskus kultamunia.

Monelle narsististille sosiaalinen media on juottanut katkeran kalkin. Aiemmin sai erilaisten hyvä veli ja sisko -verkostojen turvin talloa muita mielin määrin. Nyt riehuja saattaa löytää itsensä keskeltä Facebook-myrskyä.

Tainankin tapauksessa nettikirjoittelu meni paikoin pahasti yli.

Jotkut 'keskustelijat' tekivät taas törkyviesteillään karhunpalveluksen niille, joita kuvittelivat puolustavansa - jos edes kuvittelivat. Aivan samanlainen rupusakki sabotoi keväällä Samun luokkaretken puolesta kampanjoineen Facebook-sivun.

Jokin tolkku pitäisi nettipulputukseen löytyä.

Periaatteessa on silti tärkeää, että nykyisin on tarjolla jokin keino pistää pahimmatkin narsistit peilaamaan itseään vaihteeksi muusta kuin itseihailun kuvastimesta.

Vaikka viimeinen ropo

Kuukausien mittaan olen sisareni kokemasta kohtelusta kertoessani kohdannut sen verran epäileviä tai vältteleviä ilmeitä, että olen hetkittäin itsekin epäillyt. Enää ei tarvitse epäillä:

Kehitysvammaisten rankka syrjintä Suomessa ei ole epämääräinen kangastus vaan kova fakta.

Tainalla oli otsaa kertoa tv-ruudussa, miten oma taloudellinen etu ajaa ihmisoikeuksien edelle. Päättäjistä ja viranomaisista ei valitettavasti ole vammaispolitiikassa edes siihen - räyhärehellisyyteen.

On tärkeää tajuta, että vammaisten syrjintä saattaa johtua paitsi suvaitsemattomuudesta, myös ankarasta ahneudesta. Turha toivoa, että kysymys olisi yhdestä tai kahdesta tainasta tai tanelista.

Samaa oman edun tavoittelua harrastavat vammaisten kustannuksella myös monet suomalaiset kunnat. Ja valtiovalta katsoo vierestä tumput suorina!

Vastuuta pakoon

Suomi on järkyttävän kaksinaamainen yhteiskunta. Kauniilla puheilla ja hienoilla ohjelmajulistuksilla ei ole mitään arvoa, kun samaan aikaan saa toimia miten tolkuttomasti tahansa.

Miten kauan ammattitaidottomat, ylityöllistetyt tai luonnehäiriöiset henkilöt saavat sosiaali- ja terveyspalveluissa kenenkään häiritsemättä syrjiä ja sorsia vammaisia, vanhuksia ja pitkäaikaissairaita?

Muuttotouhuissa osui taas käteeni pöytäkirja Lopella toimivan kehitysvammaisten toimintakeskuksen pöytäkirjasta viime vuoden toukokuulta. Esimerkiksi näin siinä luki:

”Töihin tullaan sovittuna aikana tai vähän ennen. Minuutin myöhästyminen on myöhästyminen. Jos myöhästyy, työpäivää jatketaan mahdollisuuksien mukaan saman päivän iltapäivänä."

"Töistä lähdetään sovittuna aikana, ei minuuttiakaan aikaisemmin. Jokainen huolehtii, että on valmis lähtemään työpaikalta päivän päättyessä. Vessassa käydään ajoissa. Asiakkaiden työajan loputtua alkaa ohjaajan oma aika.”

"Toimintakeskuksen ja sen työntekijöiden asioista ei puhuta kylillä. Jos sovittua ei noudata, on siitä seurauksena kaikkien vessojen pesu toimintakeskuksessa."

Pöytäkirjan rustanneet sosiaalialan 'ammattilaiset' pääsivät loppujen lopuksi luikahtamaan todellisesta vastuusta - ilkesivätpä vielä itkeä lehtien palstoilla, miten huonosti heitä kohdellaan.

Kaava oli aivan sama kuin nyt Takapiha-Tainan tapauksessa: kun ihmisarvoa loukkaavasta toiminnasta nousee julkinen meteli, törkimykset heittäytyvät hetkessä uhrin rooliin.

Kuntienkin kiinnostuttava ihmisoikeuksista

2011-10-13T21:19:00.002+03:00

Syyskuun hämy 1
- mosaiikkityö 9/2011.

Suomeen valmistellaan kansallista ihmisoikeustoimintaohjelmaa. Oikeusministeriö järjesti asiasta tällä viikolla seminaarin ja kuulemistilaisuuden.

Euroopan perusoikeusviraston johtaja Morten Kjærum varoitti suomalaisia liian abstraktista puheesta. Arki ja etenkin kunnat pitää hänen mielestään ottaa valmisteluun mukaan. Ohjelma ei saa olla pelkästään valtion virkamiesten ja kansalaisjärjestöjen käsialaa.

Pahimmat puutteet ovat
kuntien sosiaalitoimessa

Samoilla linjoilla oli eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen. Ohjelman täytyy hänen mielestään olla mahdollisimman konkreettinen ja toiminnallinen.

Ohjelmassa tulee Jääskeläisen mukaan osoittaa Suomen keskeisimmät ihmisoikeuspuutteet, asettaa selkeät tavoitteet niiden poistamiseksi ja antaa korjaamistoimille riittävät resurssit. Lisäksi täytyy valvoa ja seurata, että puutteet korjataan.

Jääskeläisen mielestä suurimmat ongelmat liittyvät kuntien sosiaalitoimen puutteisiin.

Lisää seminaarista voi lukea Kansan Uutisten verkkolehdestä. Muita medioita aihe ei näyttänyt isommin kiinnostavan. Edes oikeusministeriön verkkopalvelun uutisvirrassa en huomannut muuta tietoa kuin oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin avauspuheen.

Ihmiset pelkäävät puhua
huonosta kohtelusta

Lyhyen puheenvuoron käytti kuulemistilaisuudessa myös Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkoston edustaja Eeva-Liisa Niinioja. Hän muistutti, että vammaisten ihmisten ongelmia on alettava tarkastella entistä enemmän ihmisoikeuksien näkökulmasta.

"Esimerkiksi ylilääkitystä tai tapaamisrajoituksia ei vielä riittävän herkästi tunnisteta pakkokeinoiksi. Yhä edelleen on niitä, jotka luulevat, että vammaista ihmistä saa kohdella huonommin kuin muita ihmisiä – miksi?

On vaikeata tietää, mitkä kaikki ovat keskeisiä vammaisten kokemia ihmisoikeusloukkauksia, sillä ihmiset pelkäävät tuoda nimellään esiin omaa tai omaistensa huonoa kohtelua. "

Eeva-Liisa sanoi, että YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan sopimuksen ratifiointi Suomessa voisi poistaa pelkoja ja antaa asioille oikeita nimiä.

"Ja toisin päin – se, että sopimuksen ratifiointia on lykätty, on voinut luoda kuvaa, että vammaisten ihmisten oikeuksista ei piitata."

Ajoittain pelkään, että kyse on jostain vielä pahemmasta kuin piittaamattomuudesta.

Eihän vain osa päättäjistä ja virkamiehistä vetkuta YK-sopimuksen ratifiointia siitä yksinkertaisesta syystä, että he vastustavat vammaisten ihmisoikeuksia.

Esimerkiksi erityishuoltolain pakkokeinopykälän kumoaminen on ollut esillä jo vuosikaudet - tuloksetta. Jotkuthan jarrua painavat. Olisi korkea aika selvittää, ketkä.

Kunnille saatava
riittävät sanktiot

Oikeusasiamies Petri Jääskeläinen korosti aiheellisesti valvonnan ja seurannan tärkeyttä.

Riittääkö sekään, että saadaan uusi ohjelma, jonka toteutumista seurataan? Ilman sanktioita tuskin kannattaa kunnilta odottaa parannuksia.

Kehitysvammaisten asumisasioiden hoito on kuvaava esimerkki kuntien yliolkaisesta suhtautumisesta. Tätä aihetta käsittelee muuten Tukiliiton puheenjohtaja Jyrki Pinomaa Tukiviestin kolumnissaan. Hän muistuttaa, että kun YK:n vammaissopimus on ratifioitu, sen vastainen toiminta on lain vastaista toimintaa.

Kunnat eivät ole kaikki samanlaisia. Joissakin vammaisten asumis- ja muut palvelut ovat kohtalaisella tolalla, toisissa surkeassa jamassa.

Miten vammaiset ja heidän omaisensa rohkaistuisivat nostamaan epäkohtia kuten myös onnistumisia entistä enemmän julkisuuteen?

Ryssänvihako peittoaa ihmisoikeudet?

2011-10-05T21:12:00.006+03:00

Ruskaretki 2
- mosaiikkityö 9/2011.

Omistan tämän kirjoitukseni Olegille ja Violalle. Turha toivoa, että olisin sen kunniaksi parantanut tapojani. Ajattelin päinvastoin puhua asioista tavallistakin suoremmin sanoin.

Luin ensimmäisiä otteita Violan ja Olegin tarinasta noin vuosi sitten, kun Pirkko alkoi kirjoittaa niistä tämän blogin kommentteihin. Pakko myöntää, että olin aluksi epäileväinen: Voiko tämä olla totta? Onko kaiken takana jotain, mikä jää kertomatta?

Vähitellen aloin uskoa. Siihen vaikuttivat varmaan omat karut kokemukset, mutta myös lukuisien muiden omaisten kertomukset siitä, miten kehitysvammaisia saatetaan kohdella.

Tämän vuoden alkupäivinä tapasin Violan ensimmäistä kertaa. Pidin hänestä ensi hetkestä alkaen. Hän osoittautui sydämelliseksi, sivistyneeksi ja surulliseksi ihmiseksi. Surullisuuden läpi näkyi myös lämmin ja lempeä huumori.

Rasismia on

On käsittämätöntä, että demokraattisena esiintyvä Suomi voi kohdella ketään ihmistä niin epäinhimillisesti kuin Violaa ja Olegia täällä on kohdeltu.

Kysymys ei ole vain vammaisen ihmisen syrjinnästä vaan mitä ilmeisimmin myös rasismista.

Pitääkö se sanoa vielä selvemmin: vanha ryssänvihahan tässä huokuu.

Ymmärrän, että osalla suomalaisista on vaikeuksia unohtaa Neuvostoliiton aikaa ja erityisesti raskaita sotavuosia. Ei neuvostokomento näyttäytynyt pelkkänä onnelana Violallekaan. Häntä, inkeriläistä, pidettiin näet suomalaisena ja siksi epäluotettavana.

Presidentti Mauno Koivisto avasi lausunnollaan keväällä 1990 Suomen ovet inkeriläisille toteamalla, että inkerinsuomalaisia voi pitää paluumuuttajina. Presidentin lausuntoa seurasivat virkamiespäätökset, joiden perusteella muiden muassa Viola ja myöhemmin Oleg saattoivat muuttaa Suomeen.

Neuvostoliittossa inkeriläisiä syrjittiin aikanaan suomalaisina. Nyt Suomi syrjii heitä venäläisinä. Aika rankka kohtalo sille, joka on lähtenyt hakemaan demokraattisesta maasta parempaa elämää.

Eikö kukaan kuule?

On enemmän kuin todennäköistä, että yleinen edunvalvoja, yksityinen hoivayritys ja Vantaan vammaispalvelujen viranhaltijat eivät aio antaa tuumaakaan periksi vaan tahtovat jatkaa tapaamiskieltoa. He kuuluvat merkeistä päätellen siihen täydellisen erehtymättömään ihmislajiin, jonka kanssa olen itsekin joutunut tekemään tuttavuutta. Jos osoittautuu, että olen aavisteluissani väärässä, myönnän sen ilomielin.

Erikoiseksi tilanteen tekee se, ettei mikään organisaatio ole toistaiseksi reilusti ja avoimesti asettunut Olegin ja Violan rinnalle. Jokaisen harkintakykyisen ihmisen luulisi tajuavan, että kysymyksessä näyttää olevan erittäin räikeä syrjintätapaus.

Miten moni on tosiasiassa tohtinut edes pohtia tilannetta - ajatella sitä avoimesti ja rehellisesti eri kanteilta?

Yllättävät ihmiset ja tahot sulkeutuvat kuoreensa kuin simpukat heti, kun Olegin ja Violan tapauksesta tulee puhe. Niin kai meillä on tapana tehdä sellaisten asioiden edessä, joita tuntuu liian pelottavalta käsitellä. Jos joku on pelkuri, sille ei kukaan toinen mahda mitään.

Pelkuri ei ole se, joka pelkää, vaan se joka ei edes yritä olla rohkea.

Järkyttävintä on, että myös vammaisjärjestöt ovat kääntäneet Olegille ja Violalla selkänsä. Vain Kynnys ry kuuluu suhtautuneen suopeasti adressiin, jossa vaaditaan niin itsestäänselvää asiaa kuin vammaisen ihmisen puolueetonta ja asiantuntevaa kuulemista.

Mikä ihme voi estää muiden vammais- ja omaisjärjestöjen keulahahmoja asettumasta julkisesti tällaisen vaatimuksen taakse?

En keksi mitään muuta järkevää selitystä kuin sen, että järjestöt eivät yksinkertaisesti välitä yhden Olegin kohtalosta viiden sentin vertaa.

Raha-automaattiyhdistys RAY on tänä vuonna myöntänyt järjestöille kehitysvammatyöhön lähes 19 miljoonaa euroa.

Luulisi totisesti noista resursseista liikenevän jokunen ropo tai tunti orvon, autistisen, kehitysvammaisen, puhumattoman maahanmuuttajan oikeuksien selvittämiseen.

Omaiset asiantuntijoina

Vastausta ei ole toistaiseksi saatu järjestöiltä edes tähän kysymykseen:

Miten vaikeavammaisen puhumattoman ihmisen mielipidettä tulisi asiantuntijoiden mielestä selvittää?

Onneksi kysymykseen sentään vastasi Facebook-ryhmässä Kristiina Mäkelä, vantaalainen vahvasti autistisen, kehitysvammaisen ja puhumattoman nuoren miehen äiti:

"En tiedä Olegin toiminnantasosta, kehitysvamman ja autismin vaikeudesta enkä Olegin kommunikaatiotaidoista. Mutta kokemuspohjalta voin mielestäni hyvinkin perustellusti sanoa, että Olegin todellista tahtoa voi ensinnäkin arvioida vain henkilöt, jotka hänet tuntevat hyvin pitkältä ajalta. Käytän sanaa arvioida, koska puhumattoman, pahoista kommunikaatiovaikeuksista kärsivän autistin todellista mielipidettä on usein mahdoton täysin varmasti selvittää. Lisäksi selvittämiseen on käytettävä aikaa ja siinä olisi edettävä vähitellen ja kärsivällisesti!

Tilannetta pahentaa se, että Violan ja Olegin viime tapaamisesta on kulunut pitkä aika. Miten oikeasti Oleg on kokenut sen, että ei ole enää nähnyt isoäitiään. Autistin mieli toimii toisin kuin meidän neurologisesti tyypillisten. Luuleeko hän mahdollisesti, että isoäitiä ei enää ole? Onko kukaan mahtanut selittää hänelle, niin, että hän on oikeasti ymmärtänyt, miksi hän ei enää näe Violaa? Onko koko SANA "isoäiti" jo unohtunut Olegin mielestä, koska sitä ei ole käytetty (vaikka henkilö ei olisikaan unohtunut)?

Olegin ja Violan pitäisi mielestäni saada tavata toisensa ja tapaamisia tulisi järjestää useita. Niiden tulisi olla mahdollisimman neutraaleita ilman mitään manipulaatioita ja pelotteluja sekä turhia tunnekuohuja. Vasta USEIDEN tapaamisten perusteella ja siitä, miten Oleg käyttäytyy tapaamisia ennen, niiden aikana ja jälkeen voi mielestäni edes olla jotain mahdollisuuksia arvioida, mitä mieltä Oleg tapaamisista on. Ja vasta, kun isoäiti on uudelleen palautettu Olegin mieleen ja elämään, voidaan Olegilta hänen käyttämien kommunikaatiokeinojen avulla tiedustella, haluaako hän tavata Violaa.

On aivan kauheaa, että vaikeasti vammainen joutuu tällaisiin lakiviidakon pyörteisiin hänen perus- ja ihmisoikeuksista päätettäessä. Toisaalta häneltä edellytetään vahvuutta ja kykyä ilmaista tahtonsa. Toisaalta hänellä ei katsota olevan oikeustoimikelpoisuutta, koska virkaedunvalvojalla on hänen asioihinsa laaja edunvalvojuus. Toisaalta juristit eivät ole yksimielisiä siitä, voidaanko erityishuoltolain perusteella edes tapaamiskieltoa määrätä ja voiko virkaedunvalvoja määrätä tapaamiskieltoa.... Järkyttävää!!"

Noin ajattelee ja sanoo ihminen. Miten järjestöihminen?

Ihmisoikeusliitolta terveisiä

Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros on useasti esiintynyt julkisuudessa järkevän ja jämäkän oloisesti. Valitettavasti hän on Olegin ja Violan asiassa osoittanut, ettei julkisivun takana olekaan ihan sitä, mitä olemme uskoneet.

Viola on Ihmisoikeusliiton jäsen, samoin on hänen ystävänsä, joka otti pääsihteeriin yhteyttä ja pyysi mukaan adressiin. Vastauksessaan tämä lähetti Violalle terveisiä ja toivotti jaksamista. Sitä kyllä tarvitaankin, ellei edes Ihmisoikeusliitolla ole mitään muuta sanottavaa.

Puskista päivänvaloon

2011-09-26T21:28:00.003+03:00

Sydämellinen syksy -
askartelutyö 9/2011.

Mukavaa huomata, että keskustelu blogiyhteisössämme on taas ollut vilkastumaan päin. Erityisen hienoa, että mukaan on tullut uusia rohkeita keskustelijoita.

Olen saanut viime viikkoina myös poikkeuksellisen runsaasti sähköpostia. Se on liittynyt paitsi tähän blogiin, myös sisareni Leenan bloggaukseen ja Facebook-sivuun Ihmisoikeudet vammaisten arkeen.

Viikonloppuna ehdin viimein purkaa viestisumaa. Roskakuskien kuormiin en viitsi omaa enkä lukijoitteni energiaa tuhlata. Enemmät puolet kymmenistä viesteistä olivat kuitenkin tyyliltään kutakuinkin asiallisia. Sisällöstä ei valitettavasti voi ihan samaa sanoa.

Vammaisvihaajat
jälleen vauhdissa

Mitä Leenan bloggaukseen tulee, hän käyttää perustuslain 12. pykälän suomaa sananvapautta.

Eräs kirjoittaja kertoi 'monien voivan pahoin lukiessaan henkisesti vajaan olion touhuista'. Minä taas voin pahoin, kun tajuan hengittäväni samaa ilmaa kuin äärimmäisen rankkaan syrjintään syyllistyvät ihmiset. Vai kannattaako kohdallanne edes puhua ihmisyydestä?

Hämmästyttää, että jonkun Halla-ahon rasismista jaksetaan jauhaa mediassa päivästä toiseen; juuri sitä hän tietysti itse toivoo. Tosiasiassa halla-aholaiset ovat syrjinnän alalla pelkkiä oppipoikia, jos heitä vertaa kyynistyneimpiin sosiaalityöntekijöihin.

Tiedoksi muuten, että seuraavat sisartani tai ketä tahansa vammaista ihmistä halventavat viestit julkaisen tällä palstalla sanasta sanaan ja lähettäjän nimellä varustettuina.

Eiköhän olekin jo aika vetää kotimaiset ihmisoikeusloukkaukset arkistojen kätköistä, kokoushuoneiden hämärästä ja ties mistä puskista kirkkaaseen päivänvaloon.

Facebookin kautta
vääryydet näkyviin

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -sivu on kerännyt tähän mennessä noin 360 tykkääjää. Se ei ole valtava määrä, mutta hyvä alku kuitenkin.

Erityisen lupaavaa on se, että niin monet ovat tykkääjiksi tultuaan antaneet jotain muutakin elonmerkkiä: peukuttaneet, kommentoineet, jopa jakaneet kipeitä kokemuksiaan.

Nyt on aika katsoa, pystyykö pieni mutta aktiivinen joukko todella vaikuttamaan:

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkosto on päättänyt vedota Vantaan kaupunginvaltuustoon, jotta se patistaisi virkamiehet selvittämään Viola Heistosen ja hänen kehitysvammaisen, puhumattoman tyttärenpoikansa välistä tapaamiskieltoa.

On tosin kuulunut huhuja, ettei tapaamiskieltoa olisi ollenkaan olemassa. Yleinen edunvalvoja ja yksityinen hoitokoti ovat siis ilmeisesti ihan muuten vain estäneet tapaamiset jo kohta kahden vuoden ajan.

Olen vakuuttunut siitä, että valtaosa Vantaan kaupungin päättäjistä ja henkilöstöstä on paljon mainettaan parempia. Minun on mahdotonta kuvitella, että syrjintä, joka kaikesta päätellen kohdistuu sekä syntyperään että vammaisuuteen, saisi kaupunginvaltuuston siunauksella jatkua.

Lähiaikoina kannattaa seurata tarkoin, miten Olegin ja Violan tarina jatkuu:

Näyttääkö Vantaan kaupunki muille mallia siinä, miten kehitysvammaisen henkilön kuuleminen hoidetaan rehellisesti, luotettavasti ja ihmisarvoa kunnioittaen?
Saavatko kymmenet tai ehkä sadat muut vammaiset ja heidän omaisensa uutta toivoa lähteä vaatimaan itselleen täysiä ihmisoikeuksia?

Siltä varalta, että verkostomme sähköpostiviesti ohjautuisi osalta Vantaan valtuutetuista vahingossa roskapostiin, aloitamme myös nettiadressin keruun. Tämän hankkeen hyväksi tarvitaan nyt kaikkien niiden panosta, jotka tahtovat ihmisoikeuksien toteutuvan myös vammaisten elämässä. Nimenkeruuta on tärkeää vauhdittaa haastekampanjalla - yli järjestö-, puolue-, ikä- ynnä muiden rajojen.

Rankoista asioista
omalla nimellä

Viikonloppuna Facebook-sivullemme ilmestyi poikkeuksellisen vakava viesti:

Yksi sivun ylläpitotiimin jäsenistä oli lopulta saanut mittansa täyteen siitä, miten kaupunki, sattumoisen muuten taas Vantaa, kohtelee hänen vammaista omaistaan.

Joka sanasta saattoi päätellä, että teksti tuli suoraan sydämestä. Kirjoittaja lupasi, että medialle ollaan valmiita puhumaan omalla nimellä.

Monet ovat viikonlopun aikana ottaneet kontakteja toimittajiin. Myös Twitterissä on huhuilta rohkeita journalisteja.

Alustavia yhteydenottoja toimittajilta on jo tullut. Heidän pitää tietysti vielä myydä aihe pomoilleen. Ei ole valitettavasti takeita, että kotimaiset ihmisoikeusloukkaukset täyttävät valtamedian uutiskriteerit. Parempaan suuntaan on onneksi tässäkin asiassa viime kuukausina menty.

Journalistien panos ihmisoikeustaistelussa tulee mahdolliseksi vain sitä kautta, että vammaiset ja heidän läheisensä uskaltautuvat kertomaan kokemuksistaan omalla nimellään.

Julkisuudessa piilee koston riski. Se kuitenkin käy sitä pienemmäksi, mitä useammat uskaltautuvat avaamaan suunsa.

Ryhdyttäisiinkö
tottelemattomiksi?

Etukäteen laskeskelin, että ensimmäiset vaatimukset sulkea Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -sivu 'sivullisiltq' ilmaantuisivat heti ensimmäisen viikon aikana. Erehdyin, oikein mielelläni muuten. Ajatus suljetusta sivusta nousi Facebookissa esiin vasta viime viikonloppuna ja sitä paitsi ehdotusmuodossa.

Aiempien kokemusten valossa arvelin, että Facebook-sivua alettaisiin nopeasti syytellä epäasiallisuudesta, kun se vetää julkisuuteen vammaisten ongelmia. Juuri tuollaisia moitteita - juridisilla uhkauksilla höystettyinä - tämän blogin lyhyeen historiaan on nimittäin mahtunut enemmän kuin tarpeeksi. Ja taas erehdyin.

Vasta pari päivää sitten nousivat esiin ensimmäiset argumentit, joissa asiallisuuden synonyymiksi nostettiin virallinen muutoksenhaku. Valitettavasti siitä ei saanut aikaan edes kunnon väittelyä.

Jos viralliset valitus- ja kantelutiet nähtäisiin ainoina 'asiallisina' keinoina puolustaa ihmisten laillisia oikeuksia, esimerkiksi Violan ja Olegin tarinalle olisi voitu jo aikaa sitten kirjoittaa surullinen loppu. Toivoa on antanut se, että demokratiassa on mahdollisuus turvautua myös muihin keinoihin - esimerkiksi verkkovaikuttamiseen ja mediajulkisuuteen.

Toistaiseksi on lähes kokonaan kokeilematta kansalaistottelemattomuus.

Varteenotettava vaihtoehto olisi organisoida viikossa aluehallintovirastoihin, Valviraan ja eduskunnan oikeusasiamiehelle esimerkiksi tuhat valitusta vammaisiin kohdistuneista ihmisoikeusrikkomuksista.

Asiallisista aiheista ei ainakaan ole pulaa. Uskoisin, että iso kirjoitusurakka pystyttäisiin porukalla hoitamaan. Kuka ties saataisiin jokunen juristikin talkootöihin; vammaisjärjestöillähän heitä on palkkalistoillaan.

Ilmassa on jo heikkoja signaaleita siitä, että jotkut mahtijärjestöt ovat vastakkaisista vakuutteluistaan huolimatta sittenkin seuranneet erinäisiä blogeja ja muita 'epäasiallisia' vaikutusyrityksiä.

Onko järjestelmällä oikeus kostaa?

2011-09-18T13:46:00.050+03:00

Ruska-aamu -
mosaiikkityö 9/2011.

Facebook-kyselyt eivät ole mitään tiedettä. Luotettavuudeltaan ne jäävät reilusti jälkeen myös ammattitaitoisesti toteutetuista mielipidemittauksista.

Ihmiset joka tapauksessa vastailevat naamakirjan kyselyihin ja jonkin verran myös seurailevat niiden tuloksia. Elleivät tulokset kerrokaan muusta, niin ainakin vastaajiensa ajatusmaailmasta.  

Facebook-sivulla Ihmisoikeudet vammaisten arkeen julkaistut kyselyt ovat pistäneet minut miettimään, onko meillä pientäkään toivoa paremmasta. Tarkoitan meillä ihmisiä, jotka ajavat kehitysvammaisille ihmisille Suomessa ihmisoikeuksia.

No pitäisi, pitäisi...

Pari viikkoa sitten esillä oli seuraava kysymys:

Voivatko vammaiset tai heidän omaisensa kertoa julkisuudessa tai sosiaalisessa mediassa omalla nimellään ihmisoikeusloukkauksista ilman, että tarvitsee pelätä viranomaisten tai hoitohenkilöstön kostoa?

Alkuperäiset vastausvaihtoehdot olivat melko selväpiirteiset:

Kyllä voivat.
Eivät voi.
En osaa sanoa.

Jo alkuvaiheessa yksi vastaaja lisäsi listalle uuden vaihtoehdon:

No, ainakin pitäisi voida.

Tuo vaihtoehto keräsi ylivoimaisen kannatuksen: 92 vastaajaa valitsi sen. Toiseksi eniten kannatusta sai vaihtoehto Eivät voi. Sen valitsi 11 vastaajaa. Kyllä voivat -vaihtoehtoa kannatti 6 vastaajaa. Vastaajista 9 valitsi toisen käyttäjän lisäämän vaihtoehdon:

Riippuu tilanteesta, joskus kyllä, toisinaan ei. Harkintaa käytettävä.

Riippuu voimaantumisesta

Viimeksi mainittua vaihtoehtoa perusteli Facebookissa vanha ystäväni Juhani Räsänen näin:

"Riippuu ratkaisevasti ao. voimaantuneisuuden tilasta. Ihmisluontoon liittyvä perusolettamus on, että vallan omaavan loukkaamisella on negatiivisia seurauksia. Tämä johtaa ajatuksen siihen, kuinka kestää ja osaa käsitellä kostoa ja kääntää 'koston' 'kostoksi'."

Juhanin määritelmän mukaan voimaantuminen tarkoittaa ihmisen kykyä tunnistaa, kohdata, arvioida ja käsitellä omia sisäisiä ja toisaalta ulkoisesta todellisuudesta itseen kohdistuvia valtapaineita. Hallitusohjelmaan olisi hänen mielestään pitänyt kirjata, että kaikkien julkisten instituutioiden ja virkamiesten tehtävänä on ihmisten voimaannuttaminen.

Kehitysvammaisten ihmisten voimaantumisen aste on usein heikko - eikä se taida olla aina kehuttava heidän läheisilläänkään.

Toimiiko järjestelmä?

Yksi harvoista Kyllä voi -vastaajista oli Merja Merasto. Hän perusteli kantaansa näin:

"Kaikesta epäilystä huolimatta, kyllä voivat. Viranomaisilla ja palveluhenkilökunnalla on lainsäädännön mukaan velvollisuus käsitellä hoitoon liittyvät muistutukset ja kantelut määräajassa. Viranomaisprosessin ohi selvitetään myös tilanteet, joissa kyseinen kokemus on syntynyt. Ei hoitohenkilöstö ristiinnaulitse kantelun tekijöitä, vaan selvittää asiat ammatillisesti. Me olemme näitä ihmisiä varten."

Merja on Suomen sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja. Hänen kommentistaan tuli mieleen, miten suuri henkinen ero maassamme on terveydenhuollon ja sosiaalihuollon välillä. Terveydenhuollon etiikka on vähintään kohtalaisissa kantimissa. Sosiaalipalveluissa etiikasta ei valitettavasti voi aina edes puhua.

Miten tähän on tultu? Onko ero aina ollut näin suuri? Onko vaarana, että terveydenhuolto alkaa esimerkiksi vammaisten ihmisten kohdalla ottaa mallia sosiaalialan kylmäkiskoisista otteista?

Vain jäävuoren huippu

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkoston perustajajäsen Juha Kovanen kuvasi samaisessa Facebook-keskustelussa osuvasti arkitodellisuutta:

"95% tietämistäni tapauksista ei asianomaisella tule mieleenkää valittaa, koska se
a) ei ole tapana
b) olisi ennenkuulumatonta
c) olisi epäkunnioittavaa käytöstä viranomaista tai henkilöstöä kohtaan
d) olisi yleensä vaan huonoa käytöstä.
5 % ovat niin rämäpäisiä, että ymmärtävät valittamisen olevan tarpeellista ja mahdollista. Heistä 10 % uskaltaa valittaa."

Juha muistutti, että Facebook-sivu pyrkii osaltaan poistamaan niitä esteitä on, joita ihmisillä puolustaa omia tai omaisensa oikeuksia. Valittamisella hän kertoi tarkoittavansa asioiden kertomista julkisuudessa tai sosiaalisessa mediassa.

Olen samaa mieltä Juhan kanssa:

Vain murto-osa vammaisiin kohdistuvista ihmisoikeusloukkauksista ja muista laittomuuksista tulee esiin.

Järjestelmän omaatuntoa vaiteliaisuus tietysti rauhoittaa, mutta mikä vaikutus sillä on Suomen ihmisoikeustilanteeseen? Mikä on seuraava ryhmä, jonka ihmisoikeuksilla ei ole niin väliä?

Koston edessä yksin

Vammais- ja omaisjärjestöillä ei ainakaan valtakunnan tasolla ole tapana asettua niiden jäsentensä tueksi, joille järjestelmä kostaa. Järjestöjohtajilla on mielestään tähdellisempää - tai ainakin mukavampaa - tekemistä. Jos päätavoitteena on lämminhenkinen yhteistyö päättäjien ja viranomaisten kanssa, joutuu väistämättä suhtautumaan kylmäkiskoisesti niihin jäseniinsä, jotka eivät suostu mukisematta tyytymään järjestelmän mielivaltaan.

Millainen mahtaisi suomalainen yhteiskunta nykyisin olla, jos vaikkapa ammattiyhdistysliike olisi menneinä vuosikymmeninä ajanut jäsentensä etuja yhtä lepsulla otteella kuin vammaisjärjestöt nykyisin?

Violan ja Olegin tarina kertoo, mitä viranomaisten ja henkilöstön kosto pahimmillaan on, ja miten yksin ihmisoikeustaistelua voi joutua käymään. Siinä ei taida paljon lohduttaa, että joidenkin mielestä ihmisoikeusloukkauksista pitäisi voida puhua ilman koston pelkoa.

Ihmisoikeuksien perusluonteeseen eivät kuulu konditionaalit.

Piittaamattomuus ottaa päähän

2011-09-11T22:17:00.002+03:00

Aurinkokivi -
mosaiikkityö 5/2011.

Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri on saanut viikonlopun aikana paljon kiitosta puututtuaan raitiovaunussa rasistiseen tilanteeseen. Hän ohjasi ulos miehen, joka rähisi afrikkalaistaustaisen perheen teini-ikäiselle pojalla.

Rasismia katsotaan läpi sormien, Sauri sanoo MTV3:n jutussa. Hän uskoo, että syynä puuttumattomuuteen esimerkiksi julkisissa kulkuneuvoissa on itsesuojeluvaisto, eikä pidä fyysistä puuttumista rasismiin välttämättä hyvänä ohjenuorana.

– Mutta jo se, että huutaa "Lopeta!" kovalla äänellä, saattaa antaa tarpeeksi voimakkaan komennon esimerkiksi humalaiselle. Teko saattaa keskeytyä.

Raukkamaista sakkia

Pekka Sauri kertoo, että häntä on alkanut ottaa päähän ihmisten jatkuva piittaamattomuus rasismia kohtaan. – Katsotaan läpi sormien. Näihin asioihin pitää puuttua. Maailmasta on tullut erittäin uhkaava paikka.

Raitiovaunussakin matka jatkui episodin jälkeen tyypillisen suomalaisen hiljaisuuden vallitessa.

– Pitäisi olla useampi ihminen sanomassa, että tällainen ei voi jatkua.

On myös niitä, joiden mielestä kaikenlaisen syrjinnän pitäisi saada rauhassa jatkua. Netissäkin Pekka Saurin aktiivisuus on jo ehditty tuomita. Tässä yksi esimerkki Suomi24 -sivustolta:

"Helsingin kaupunginjohtajan apulainen Sauri Pekka selkeästi käskee tavallisia kansalaisia ottamaan lain ja oikeuden omiin käsiin kehottamalla jokaista ihmistä puuttumaan kaiken näköiseen rasistiseen toimintaan ja puheisiin!

Tällä toiminnallaan Sauri antaa vapaat kädet niille ihmisille jotka "puolustavat" maahanmuuttajia kantaväestöltä, vaikkei näillä olisikaan kuin muutama vihainen sana sanottavana kasvotusten maahanmuuttajien kanssa. Nyt kuitenkin Sauri vihapuheessaan ja kansan ryhmää vastaan kiihoittaen käskee ottamaan kättä pitempää ja hoitamaan asiat kuntoon!

Itse syntyperäisenä suomalaisena en enää uskalla tulla helsinkiin, valtiomme kauniiseen pääkaupunkiin koska en tiedä missä ja miten monen Saurin kaltaisten toimesta minut hakataan!! "

Humalaisen suomalaismiehen olisi siis pitänyt saada rauhassa repiä teini-ikäistä poikaa hupparista?

Joutavaa suunsoittoa

Saurin kuvaamasta vaikenemisesta tulee mieleen toisenlainen syrjintä suomalaisessa yhteiskunnassa. Me, jotka olemme yrittäneet nostaa esiin kehitysvammaisiin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia, olemme saaneet vastaamme varsinaisen vaikenemisen muurin.

Päättäjiä myöten ihmiset ilmeisesti ajattelevat, että kun jättää vastaamatta, ei ainakaan tule vahvistaneeksi kiusallisen ongelman olemassaoloa. On paljon mukavampaa pitää pää pensaaseen.

Tuoreen esimerkin raukkamaisesta vaikenemisesta tarjoavat kaksi kokoomuksen kansanedustaja. Ben Zyskowicz ja Kalle Jokinen puhuivat Helsingin Sanomien mukaan eduskunnassa ihmisoikeuskeskuksen perustamista vastaan. Heidän mielestään keskukselle tarvittavat rahat pitäisi käyttää pariin kolmeen uuteen poliisin virkaan.

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkosto kysyi kansanedustajilta tarkennusta hieman populistiselta vivahtaneeseen kannanottoon. Kysymys on ollut esillä Facebookissa, ja se lähettiin lisäksi Zyskowiczille ja Jokiselle sähköpostitse:

"Pyydämme, että ystävällisesti tutustutte Facebook-sivullamme esille nostettuihin ihmisoikeusloukkauksiin ja kerrotte sen jälkeen, miten pari poliisia pystyisi auttamaan sosiaali- ja terveydenhuollon sekä viranomaisedunvalvonnan rattaissa jauhautuvia vammaisia. Mielellämme myös kuulisimme, merkitseekö kielteinen kannanottonne ihmisoikeuskeskukseen sitä, että vastustatte myös YK:n vammaissopimuksen ratifiointia."

Kuten arvata saattaa, vastauksia ei ole kuulunut. Paha kai olisikin ruveta joutavaa suunsoittoa asiallisesti perustelemaan.

Pimeää kuin keskiajalla

2011-09-04T15:41:00.003+03:00

Naistenviikko -
mosaiikkityö 7/2011.

Vanhuksille ja vammaisille on alettu Suomessa vaatia ihmisarvoista kohtelua aiempaa äänekkäämmin. Uutismedia on jo pitkään pitänyt esillä vanhustenhoidon epäkohtia. Nyt se näyttää vähin erin kiinnostuvan myös vammaisten, jopa kehitysvammaisten ongelmista.

Omat mausteensa keskusteluun tuo sosiaalinen media. Syrjintätapaukset ja väärinkäytökset saa entistä helpommin toisten ihmisten tietoon, vaikka valtamedia ei niihin tarttuisikaan.

Sosiaalisen median voimasta ja myös riskeistä on esimerkkinä viime kevään Samu luokkaretkelle -liike. Kun Samu ei päässyt samalle retkelle luokkatovereittensa kanssa, hänelle järjestyi julkisuuden ansiosta korvaava retki. Menestystarinaa valitettavasti himmentää se, että netin roskakuskit lähettelivät haistattelujaan ja uhkailujaan Samun oppilaitokseen.

Siinähän kyttäätte

Pirkko antoi muutama päivä sitten kommentissaan vihjeen uudesta riskistä. Olen kuullut muiltakin suunnilta huhuja siitä, että jotkut viranomaiset kyttäävät omaisten nettikirjoittelua ja vetävät sen sitten tiukan paikan tullen esiin syyttäen yksityisyydensuojan loukkauksista.

Uhka on tietysti otettava todesta, mutta sen edessä ei saa lannistua. On päinvastoin ryhdyttävä aktiiviseen rajankäyntiin. Meillä on oikeus tietää, mikä Suomessa asetetaan etusijalle:

Onko tärkeämpää, että ihmisoikeuksia kunnioitetaan, vaiko se, että kukaan ei saa tietää toisten asioista mitään?
Mitä virkaa on yksityisyydellä, jonka 'suojissa' ihminen joutuu kärsimään henkistä tai fyysistä väkivaltaa?

Pimittämisen aika saisi vähitellen olla ohi. Viranomaisten katteettomista uhkailuistakin katkeaisi vähitellen terä, jos riittävän moni ryhtyisi niitä vaikkapa sosiaalisessa mediassa kyseenalaistamaan.

Vääryydentekijät ovat aina viihtyneet pimeässä. Päivänvalossa heillä ei ole samanlaisia menestymisen mahdollisuuksia.

Huostaus leviää?

Lasten ja etenkin vammaisten lasten huostaanottoa on jo pitkään verhonnut epämääräinen hämärä. Vanhemmat on helppo syyllistää; joskus siihen on aihettakin. Samaan sumuun hukkuvat sitten tapaukset, joissa kunta esimerkiksi ei ole tahtonut kustantaa autismin kirjon lapsille lakisääteistä kuntoutusta. Pakkohuostaanotto on tullut halvemmaksi.

Eräänlaista huostausta edustaa myös aikuisille kehitysvammaisille määrätty viranomaisedunvalvonta laajoin valtuuksin. Se merkitsee pahimmillaan, että omaisilla ei ole enää mitään sanomista läheisensä asioihin - ei edes oikeutta saada tietoa tämän voinnista tai elämästä. Juuri tässä suossa on kaksi vuotta rämpinyt Viola Heistonen.

Eräänä päivänä selviää, millaista valehtelua, vääristelyä ja laittomuutta Violan ja Olegin tapaukseen liittyy. Silloin pitäisi nostaa esiin kaikkien niiden päättäjien ja viranomaisten nimet, jotka ovat ohittaneet asian vaieten ja jättäneet Violan ja Olegin puolesta esitetyt vetoomukset omaan arvoonsa. Siitä tulisi komea lista! Vai onko lopultakin niin, että tällainen kostonhimoinen uhkailu vai pitkittää Violan ja Olegin piinaa?

Mitä tiukemmalla julkinen talous menee, sitä suurempi riski on, että ihmisoikeuksia loukkaavat 'säästötoimet' yleistyvät.

Leppävirralta kantautui kesällä tietoa, että yli 90-vuotias vanhus oli viety poliisisaattueessa pois omaisensa luota. Onko huostaus siis leviämässä myös vanhustenhuoltoon?

Omaisia ei kuunnella

Professori Sirkka-Liisa Kivelä on tehnyt mittavan työn vanhusten aseman parantamiseksi. Hän nosti akateemisella arvovallallaan ja vakuuttavalla esiintymisellään esiin ylilääkityksen ongelmat. Häntä on paljolti kiittäminen siitä, että vanhustenhoidon epäkohdat yleensä on kelpuutettu julkisen keskustelun asialistalle.

Nyt Kivelä on julkaissut yhdessä tohtori Sari Vaapion kanssa kirjan Vanhana tänään. Se perustuu Suomen Senioriliikkeen tekemään kyselyyn.

Kaikissa kirjeissä moitittiin valtuustoja, luottamushenkilöitä, johtajia ja henkilökuntaakin, Kivelä kertoo Iltalehden mukaan.

"Kun vanhuksen omaiset yrittävät saada aikaan muutoksia hoitoon, heitä ei kuunnella."

Kuin vahvistuksena kirjauutisille kuulin tarinan tosielämästä. Ystäväni pitää yhdessä lähisukulaistensa kanssa huolta kahdesta muistisairaasta, mutta vielä kotona asuvasta vanhuksesta. Helppoa ei ole, mutta jotenkin on toistaiseksi pärjätty.

Nyt matkaan on ilmestynyt taas uusi mutka. Kummallakin vanhuksella on ollut vihko, jonka avulla omaiset ja kotipalvelu ovat pitäneet yhteyttä arjen asioista. Äskettäin vihkot on poistettu. Perustelu on mikäpä muu kuin yksityisyydensuoja!

Kauanko tämä keskiaikainen pimeys saa jatkua?

Abstraktiossa aika mukava asua

2011-08-27T21:36:00.009+03:00

Nimipäivät -
mosaiikkityö 7/2011.

Ihmisoikeustaistelua blogaten - osa 3

Kävin hiljattain sisareni Leenan kanssa kahtena perättäisenä aamuna hammashoitolassa. Kyseessä oli päivystystystapaus, ei mikään huviretki.

Hammaslääkäri kysyi heti alkuun, olenko omainen. Kohta hän muitta mutkitta pyysi minua siirtämään tuolin lähemmäs, jotta voin pitää potilasta kädestä. Toisella kerralla tunsin olevani jo melkein tiimin jäsen.

Kaiken kaikkiaan potilas oli tärkein. Hänelle hammaslääkäri ja -hoitaja puhuivat ja häntä kuuntelivat.

Lopella osattiin
pistää nurkkaan

Mieleeni palasi kipeästi tilanne vajaan vuoden takaa. Omaisia ja Lopen kunnan edustajia oli kokoontunut yhteen keskustelemaan ja kai päättämäänkin sisareni siihenastisen elämän suurimmista muutoksista.

Kun tulin paikalle, päähenkilö oli jo tungettu istumaan kauimmaiseen nurkkaan yhden työntekijän tiukkaan valvontaan. Ei puhettakaan, että hän olisi saanut itse valita, kenen vieressä istua tai ketä pitää kädestä.

Muut olivat etukäteen sopineet, että kunnan iskuryhmä vie Leenan sivuhuoneeseen 'kuultavaksi', jos tämä alkaa esittää asioistaan omapäisiä kannanottoja - niin kuin sitten esittikin.

'Kuulemisen' jälkeen johtava sosiaalityöntekijä ilmoitti, että muutto Anjan kanssa Riihimäelle on Leenalle pelkkä abstraktio, ja ettei tämä pysty itse ottamaan kantaa asumiseensa. Varmemmaksi vakuudeksi tuo viranhaltija vielä leimasi tilaisuuden muistiossa minut henkisesti tasapainottomaksi.

Kokemani perusteella olisin aika valmis jakamaan muille neuvon tai pari:

Jos satut, lukija hyvä, asumaan kunnassa, jonka henkinen ilmapiiri on vammaisen läheisesi kannalta samantapainen kuin Lopella, auta häntä muuttamaan kiireesti muualle.
Jos tilanne on jo niin tiukka, että tarvitset henkistä tukea jaksaaksesi edes järjestää muuton, kokeile ihmeessä hammashoitolaa. Siellä sinua ja läheistäsi luultavasti kohdellaan kuin ihmistä ikään. Se on eheyttävä kokemus, kun on tottunut jauhautumaan sosiaalitoimen ja sen hengenheimolaisten hammasrattaissa.

Tässä ne tärkeimmät tällä kertaa olivatkin. Loppu on pelkkää ikääntyvän purnaajan muistelusta, joka vain pahoittaa parempien ihmisten herkän mielen.

Syksy pimeä
kuin kuolema

Periksi ei anneta, toistelimme Leenan kanssa vuosi sitten. Eikä annettu, vaikka painostus oli armotonta, törkeää suorastaan.

Ja niin osoitteemme on nyt sitten ollut jo puolisen vuotta Riihimäellä - siis täydellisessä abstraktiossa, jos naapurikunnan sosiaaliviisaita on uskominen. Aika konkreettisesti tilanne on siihen nähden kohentunut Lopen ajoista.

Leenan elämä oli vuosi sitten pahassa jamassa. Hänet oli määrätty lähtemään vanhasta kodistaan puolen vuoden lakisääteisestä irtisanomisajasta välittämättä.

Leena yritettiin pakottaa muuttamaan tutuista, turvallisista ja väljistä kotioloista ja omaisten hoivista yksin pieneen rivitaloyksiöön, jota ei ollut tarkoitus edes maalata edellisten asukkaiden jäljiltä. Hänet oli päätetty vapauttaa myös liki kaikesta koti-irtaimistostaan.

Omaishoidon tuki päättyi lokakuun lopussa, eikä kunta edes ehdottanut tilalle mitään muuta, kun Leena ei kerran taipunut toisten sanelemaan asumisratkaisuun. Jokainen hänet tunteva ja myös hän itse ymmärtää, ettei kysymykseen tule mikään muu kuin tuettu asuminen.

Täysin hämärän peitossa on, mitä tukea ja apua kunta olisi yksiöön järjestänyt. Oli vain löyhiä puheita, että läheisen asuntolan henkilökunta voisi käydä iltaisin vilkaisemassa. Tuohon aikaan aika hankaliksi äityneisiin kipuihin oli sentään resepti valmiina: burana yöpöydälle ja vesilasi viereen...

Toimintakeskuksessa Leena ei enää viihtynyt, siellä kun kuulemma huudettiin joka päivä. Sittemmin on tullut mielestäni toteen näytettyä, ettei hänen viihtymättömyytensä ollut aivan perusteetonta. Vrt. Case Loppi.

Järjestelin elämääni uudelle mallille ja otin Leenan luokseni asumaan marraskuun alusta. Jouduimme molemmat kulkemaan hankalia työmatkoja pimeimpään vuodenaikaan ja surkeimmilla mahdollisilla keleillä. Uusia ratkaisuja oli mahdonta tehdä, koska koko ajan ilmassa leijui se uhka, että Leena sittenkin pakkomuutetaan kunnan vuokra-asuntoon.

Tilanne olisi luultavasti ollut kenelle tahansa sellaisen kriisin paikka, johon 'normaaleita' ihmisiä patistetaan hakemaan ulkopuolista apua. Leenalle olisi ollut tarjolla erityishuollon palvelua, mutta Lopen kunta torppasi senkin. Sosiaalityöntekijä siis otti kaiken muun lisäksi myös lääketieteellisen vallan. Vastuusta en kyllä tässä yhteydessä puhuisi mitään.

Kuukausien henkisen helvetin jäjiltä olisimme - Leena ja minä - olleet jo riittävän rikki ja loppu. Mutta kun meidät kerran oli tavoitteena kiusata raiteilta tai ehkä peräti hengiltä, kaikki mahdollinen kiusa myös tehtiin. Kiusa se on pienikin kiusa, kun sitä tekee riittävän usein ja pitkään.

Toimintakeskuksessa touhu sai jo niin surkuhupaisia piirteitä, että välillä oli pakko nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Muille asiakkaille esimerkiksi järjestettiin influenssarokotus; Leena olisi jätetty sitä ilman, ellei siihenkin asiaan olisi sivusta puututtu. Kun muille asiakkaille oli tarjolla jalkahoito, Leenalle ei ollut. Voiko syrjintä enää konkreettisempia muotoja saada?

Lopen kunta ei kirjallisesta pyynnöstä huolimatta täyttänyt myöskään hallintolain 8. pykälän mukaista neuvontavelvollisuuttaan, kun kysyimme ohjeita kotikunnan muuttoon liittyviin asioihin. Pyyntöön ei ikinä vastattu.

Ehkä Leena olisi ollut kunnalle kannattava asiakas, kun maksoi vuokraa asunnosta, jota ei päivääkään käyttänyt. Vuokra juoksi lokakuun alusta helmikuun loppuun. Ne, jotka vuokrasopimuksen Leenan puolesta ja hänen tahtonsa vastaisesti tekivät, tuskin olisivat purkaneet sitä tähän päivään mennessä.

Kevätaurinko antoi
edes vähän toivoa

Joulun tienoilla Riihimäeltä sattui löytymään Leenalle ja minulle sopiva asunto. Toimintakeskus Rivakka otti Leenan parin päivän varoitusajalla tutustumiskäynnille. Oli suorastaan hämmentävää tavata pitkästä aikaa sosiaalialan ammattilaisia, jotka kohtelivat kehitysvammaista ihmistä kunnioittaen.

Muuttomme valitettavasti viivästyi ja viivästyi. Odotimme, että Leena olisi ennen uuteen toimintakeskukseen siirtymistä päässyt Eteva-kuntayhtymän kanssa sovitulle tutkimusjaksolle. Lopen kunta kun olisi niin sanotun vessanpesujupakan jälkeen ollut valmis maksamaan viulut. Etevankin palveluprosesseissa ja asiakasajattelussa olisi vielä aika paljon hiomista; asiat eivät kerta kaikkiaan edenneet.

Maaliskuussa me lopulta päätimme muuttaa - ja muutimme myös. Sekin oli ylen määrin väsyneille kova urakka, mutta heti ensimmäisenä yönä uudessa kodissa uni oli makeaa ja rauhallista - pitkästä, pitkästä aikaa.

Leena aloitti uudessa toimintakeskuksessa ja viihtyi siellä alusta alkaen hyvin. Hän jatkoi samoissa harrastuskerhoissa, joissa oli jo aiempina vuosina käynyt Lopelta. Hänellä oli siis entuudestaan monia ystäviä, mikä varmasti auttoi sopeutumista.

Arki lähti
rullaamaan

Leenalta on viimeksi kuluneen vuoden aikana vaadittu kohtuuttomasti henkisiä voimavaroja. Vieläkin hänen - perin pohjin kiltin ja kultaisen ihmisen - on mahdoton ymmärtää, mitä pahaa oli tehnyt tullakseen niin huonosti kohdelluksi. Vaikea sitä on monen muunkin ymmärtää.

Asiat ovat nyt joka tapauksessa aivan toisin kuin mitä vuosi sitten oli aihetta pelätä. Leena asuu tilavassa ja valoisassa kodissa ja saattoi viettää pitkän loman leppoisassa kesäpaikassa. Kummassakin hän voi myös tehdä taidettaaan, mihin yksinäisessä yksiössä ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Viime syksyn ja talven teoksia katsoessani ajattelen usein, miten olisi mahtanut käydä, ellei Leena olisi saanut niin voimallisesti purkaa sisintään maalaten ja mosaiikkeja sommitellen.

Mieluisia kerhoja on Riihimäellä parhaaseen aikaan tarjolla monena iltana viikossa. Nyt Leenalla on myös henkilökohtainen avustaja, jonka kanssa harrastaa itsenäisesti ulkoilua ja kulttuuria. Ei avustajan saanti Riihimäelläkään turhan helppoa ollut, mutta lopputulos tuntuu onnistuneelta.

Myös perusterveydenhuollon palvelut ovat toimineet hyvin. Eroa on, vaikka Loppi ja Riihimäki toistaiseksi kuuluvat samaan terveyskeskuskuntayhtymään. (En muuten yhtään ihmettele, että Riihimäki halusi päästä Lopen pomomiehistä ja -naisista eroon ja ilmoitti eroavansa koko kuntayhtymästä.)

Leenan valittamien fyysisten vaivojen syitä on nyt jopa tutkittu, vaikka ne itsestäänkin helpottivat huomattavasti uudessa elämäntilanteessa. Kaiken koetun jälkeen ei ole voinut kuin hämmästellä, että kehitysvammaiselle ihmiselle on järjestynyt ilman jumalatonta vääntöä jopa lähete fysioterapiaan. Lieneekö selitys siinä, että Riihimäellä diagnooseja tekevät ja hoitoja määräävät lääkärit eikä mikään sosiaalitoimen pikkupolitikoiva kuppikunta.

Ymmärtääkö vai
eikö ymmärrä?

Turhan helpoksi elämä ei ole muuttunut. Sama suunnaton ahdistus ja turvattomuus, joiden kanssa tulimme tutuiksi syksyllä, palasi vielä moneen otteeseen kevään ja alkukesän aikana. Henkinen väkivalta jatkui, joskin nyt ilman Lopen kunnan aktiivista panosta.

En isosti hämmästyisi, vaikka Leenan kyky ymmärtää itseään koskevien asioiden kuten esimerkiksi asumisratkaisujen merkitystä vielä punnittaisiin korkeissa oikeusistuimissa. Laajan edunvalvonnan uhka on leijunut koko ajan ilmassa, vaikka käräjäoikeus vasta vajaa vuosi sitten päätyi taloudelliseen edunvalvontaan.

Jokainen täyspäisen ihmisen luulisi käsittävän, että Leenan elämäntilanne on nyt melko lailla parempi kuin olisi ollut yksinäisessä yksiössä Lopen kunnan vammais- ja vanhuskampuksella. Olennainen ei tosin ole muiden mielipide vaan Leenan oma kokemus: hän kertoo nyt voivansa henkisesti ja fyysisesti paremmin kuin aikoihin. Hän siis ymmärsi ja osasi etukäteen arvioida asumisratkaisun merkityksen.

Sitä, ettei Leenan pitäisi asua minun luonani, on perusteltu paitsi henkisellä tasapainottomuudellani, myös vanhenemisellani. Mitäpä noin valtavan vahvaa argumenttia vastaan väittämään. En tosin ole huomannut, että myöskään nämä toisten ihmisten elämää terrorisoivat pomottajat olisivat ruvenneet kesken kaiken nuortumaan. Kuinka sitten minä, tavallinen kuolevainen!

Kukaan ei tiedä huomisesta, mutta se ei voi eikä saa olla syy estää toista elämästä täysillä tätä päivää. Minusta Leena on ansainnut jokaisen hyvän hetken kuluneen vuoden aikana. Asia ei muutu muuksi, vaikka kaikki loppuisi huomenna.

Leena ymmärtää elää päivän kerrallaan. Se on paljon ymmärretty.

Laki on niin kuin
virkamies sen lukee

Leenaa ovat viimeksi kuluneen vuoden aikana kohdelleet kaltoin myös muut tahot kuin Lopen sosiaalitoimi. Huono kohtelu olisi kuitenkin ollut huomattavasti hankalampi toteuttaa, jos kunta olisi hoitanut tehtäviään ja jättänyt ihmisten asioiden hämmentämisen hieman vähemmälle.

Leena olisi päässyt paljon vähemmällä vain sillä, että Lopen kunnan kehitysvammahuollon viran- ja toimenhaltijat olisivat alunperin toimineet siten kuin Suomen lait määräävät. Myös luottamushenkilöllä olisi ollut tietoa tarttua asioihin jo aikaisessa vaiheessa, mutta selkärankaa puuttui - loppuun asti.

En ole tehnyt kuin yhden hallintokantelun. Se koskee Leenan palvelusuunnitelmaa, jonka tarkistamiseen Lopen kunta ei pyynnöstä huolimatta ryhtynyt säädetyssä ajassa. Pääpointtini tosin oli, että kun kunta vihdoin tarttui toimeen, tarkitustyö käynnistettiin kokouksessa, johon Leenaa ei edes kutsuttu - minusta nyt puhumattakaan.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto luultavasti hautoo kanteluani vielä toisenkin vuoden ja ehkä kolmannenkin. Joka tapauksessa aikaa on kulunut niin paljon, ettei ratkaisulla ole Leenan arkielämän kannalta mitään merkitystä.

Riihimäen kaupunki pystyi laatimaan palvelusuunnitelman tunnissa ja lupasi jopa tarkistaa sitä vuosittain. Lopella palvelusuunnitelma ei oltu tarkistettu yli viiteen vuoteen, vaikka asiakkaan elämässä oli tapahtunut varsin suuria muutoksia.

En elättele sellaista toivoa, että Etelä-Suomen aluehallintovirasto näkisi Lopen kunnan menettelyssä mitään moitittavaa. Olen jo aiemmin pyrkinyt ihan rehellisesti ja julkisesti kertomaan, mitä ajattelen kyseisen virastossa peruspalveluasioista vastaavan johtajan Esa Ellalan vammaispoliittisista kannanotoista - kuten vaikkapa tästä:

"Linjauksessa on ollut juuri sellaisia ongelmia, että millä oikeudella voidaan käyttää jonkinlaista pakkovaltaa näihin hoidossa oleviin asiakkaisiin ja siinä on ollut hyvinkin erilaisia tapoja ja konsteja, jotka eivät nyt sitten kaikkia yleissäädöksiäkään täytä."

On kerrassaan käsittämätöntä, että hänen asemassaan olevan henkilö Lopen toimintakeskuksen simputustapauksen tultua esiin arvioi tilannetta näin huolettomasti:

"Yleisesti ottaen kehitysvammaisten hoito on Kanta-Hämeessä hyvällä tasolla, eikä siinä ole todettu isompia ongelmia."

Samassa Ylen haastattelussa Ellala kuitenkin myönsi, ettei Lopen tapaus ollut ainoa laatuaan:

"Ei ainutkertainen, sillä tavalla vain, että tällaista julkista keskustelua ei ole tällä seudulla ollut viime aikoina liikkeellä."

Kukaan tuskin kuvittelee, että tuollaisia lausuntoja jakelevasta virastosta löytyisi oikeutta, vaikka jokin kunta rikkoisi kaikkia mahdollisia vammaispalvelulain pykäliä. Jos ei ihmisoikeuksilla ole mitään väliä, niin miten sitten alemmanasteisilla säädöksillä!

Kirjoittaminen
on auttanut

Sydän paikaltaan -blogi täytti noin kuukausi sitten vuoden. Olen julkaissut tätä ennen kaksi osaa 'vuosikatsauksesta' ja saanut runsaasti palautetta.

Ensimmäisessä kirjoituksessa - Säröjä vaikenemisen muuriin - peilasin kulunutta vuotta siihen, minkä alunperin asetin blogin tavoitteeksi.
Toinen osa - Pientä valoa pimeyteen - käsitteli netin merkitystä ihmisoikeustaistelussa, samoin niin sanottua vihapuhetta ja nimettömän kirjoittelun oikeutusta.

Kolmannessa osassa näkökulman oli tarkoitus olla henkilökohtainen. Ajattelin kertoa, mitä olen tätä blogia pitäessäni itse kokenut. Nyt huomaan keskittyneeni lähinnä Leenan näkökulmaan, mikä tietysti onkin tärkein.

Omat tuntoni voin tiivistää vastaamalla yhteisesti kaikille niille, jotka ovat kyselleet tai ihmetelleet, miten olen jaksanut:

Mistä päättelette, että olisin jaksanut - ainakaan hyvin?

Ei kukaan ihminen voi hyvin tällaisessa myllytyksessä. Kun oikein porukalla ja ehdoin tahdoin ryhdytään yhtä tai kahta ihmistä nujertamaan, kyllä siinä on vähintään viittä vaille nujertua. Ja kun järjestelmän varpaille kerran astuu, se tuskin koskaan sen jälkeen apuaan tarjoaa tai edes antaa - ei vaikka niskuroija joutuisi suoranaisten rikosten uhriksi.

Kahdesta seikasta olen itseni kanssa täydessä sovinnossa:

Olen ollut oikealla asialla puolustaessani ihmistä, joka ei sitä itse pysty tekemään.
Yhtään enempää en olisi jaksanut.

Leena on purkanut pahaa jos kyllä hyvääkin mieltään taiteeseen. Minä puolestani olen pysynyt koossa kirjoittamisen voimalla.

Moni on jo kysellyt, eikö sitä luvattua kirjaa näistä kokemuksista tulekaan. Kyllä se tulee. Aika on tehnyt tekstille uskoakseni hyvää. Tarinakin on tietysti vielä kesken, mutta niin tarinoilla on oikeassa elämässä tapana olla.

Ota tästä selvä, KHO!

2011-08-12T20:48:00.006+03:00

Veispukki 1 -
akryylimaalaus 8/2011.

Korkein hallinto-oikeus KHO on antanut tänään kaksi päätöstä, jotka varmasti herättävät ristiriitaisia tunteita vaikeavammaisen ihmisten lähipiirissä.

Kysymys on siitä, kenellä on voimavaroja määritellä henkilökohtaisen avun sisältö ja toteutustapa, kenellä taas ei. Samasta asiasta on väännetty kättä kunnassa jos toisessa. - ja jo hallinto-oikeuksissa asti.

Kattava ja selkeä selostus henkilökohtaisesta avusta löytyy esimerkiksi Kynnys ry:n verkkopalvelusta.

Ilman juristikoulutusta on mahdotonta sanoa, riittävätkö KHO:n nyt antamat päätökset yhtenäistämään kuntien ja hallinto-oikeuksien tulkintoja. Kuntien 'säästökulttuurin' tietäen pelkään, että lakia luetaan yhä kaikkein vaikeimmin vammaisten tappioksi.

Periaatteellisesti
merkittävää
Suuria toiveita herättää varmasti KHO:n vuosikirjapäätös, jossa on laajasti selostettu tapausta ja ratkaisun perusteluja. Sen alussa on seuraava tiivistelmä:

"Vaikeasti kehitysvammainen mies, joka asui kehitysvammaisten asumisyksikössä, oli hakenut henkilökohtaista apua asumisyksikön ulkopuolisiin toimiin. Hän pystyi ymmärryskykynsä rajoissa muodostamaan mielipiteensä ja ilmaisemaan eri tavoin kantansa arjen tilanteisiin, harrastuksiin ja asiointiin liittyvissä tehtävissä, kun mielipide kosketti konkreettisia hänelle tuttuja asioita. Hakemusta ei voitu hylätä sillä perusteella, että henkilöllä ei ollut voimavaroja määritellä tarvitsemansa henkilökohtaisen avun sisältöä ja toteutustapaa. Asia palautettiin lautakunnalle uudelleen käsiteltäväksi."

Jokaisen, jonka lähipiirissä henkilökohtaisen avun tarve on ajankohtainen, kannattaa lukea koko pitkä teksti - ja pistää mahdollinen asianajajakin lukemaan. Tässä vain pieni sitaatti kohdasta A:n kyky ilmaista avun sisältö ja toteutustapa:

"Puheterapeutin mukaan A:n puhe on vieraallekin ymmärrettävää. Hän käyttää muutaman sanan ilmauksia, joiden rakenteissa hän käyttää fraaseja. Hän kertoo pyydettäessä kuvasta parilla sanalla. A:n kyvyssä ilmaista itseään on paikka- ja tilannekohtaisia eroja. A kykenee äitinsä mukaan ilmaisemaan oman tahtonsa kuvin ja sanoin sekä osoittamisen ja eleiden avulla."

Vuosikirjapäätöksellä on suomalaisessa lainkäytössä pitkät perinteet. Korkein hallinto-oikeus on vuodesta 1918 lähtien julkaissut vuosikirjassaan ratkaisuselosteet periaatteellisesti merkittävimmistä päätöksistään. Vuosikirjaan valitaan nimenomaan ne päätökset, joilla on merkitystä lain soveltamiselle muissa samanlaisissa tapauksissa tai joilla on muutoin yleistä merkitystä.

Ilmeet ja eleet
eivät riittäneet

Maallikosta tuntuu oudolta, että samaan aikaan KHO julkisti toisen ratkaisunsa, joka vaikuttaa olevan ristiriidassa edellä mainitun vuosikirjapäätöksen kanssa. Mahtaako samanaikaiseen julkistukseen sisältyä jokin piiloviesti, jota muiden kuin lainoppineiden ei ole tarkoituskaan ymmärtää?

Toisesta tapauksesta on KHO:n sivuilla vain lyhyt ratkaisuselostus:

"Vaikeasti kehitysvammaiselle henkilölle oli haettu henkilökohtaista apua harrastus- ja virkistystoimintaan osallistumisen turvaamiseksi. Vammaisuudestaan huolimatta henkilö pystyi ilmein ja elein ilmaisemaan, miten paljon hän nauttii eri tilaisuuksiin osallistumisesta. Hän pystyi myös käytöksellään osoittamaan, mikäli toimet olivat hänen tahtonsa vastaisia.

Henkilökohtainen apu on tarkoitettu tukemaan vaikeavammaisen henkilön omia valintoja ja itsenäistä elämää. Sen luonteeseen kuuluu, että avustettava kykenee itse määrittelemään tarvitsemansa avun sisällön ja toteuttamistavan. Tämä tarkoittaa sitä, että avun tarpeen määrittelyn ei tule perustua täysin toisen henkilön esittämiin näkemyksiin.

Vaikeavammainen henkilö kykeni ilmaisemaan tunteitaan ilmein ja elein, mutta hän ei itse kyennyt ottamaan kantaa avuntarpeisiinsa ja niihin vastaamisen tapoihin. Tämän vuoksi hakemus henkilökohtaisen avun saamiseksi oli voitu hylätä."

Parasta, kun en ota kantaa yksittäistapaukseen. Tulee edes tämän yhden kerran noudatettua parempien kehitysvammapiirien etikettiä.

Vain sanoillako
on merkitystä?

Tiedän, että samoja rivejä lukevat tänä viikonloppuna monen kehitys- ja/tai puhevammaisen ihmisen läheiset.

Onko KHO:lle todella aivan vierasta, että inhimillisessä viestinnässä muiden kuin sanojen - esimerkiksi ilmeiden, eleiden ja äänenpainojen - merkityksen on jo kauan tiedetty olevan suurempi kuin sanojen?

Onko viittomakieltäkään vielä hallinnossa ja oikeuslaitoksessa hyväksytty suomen, ruotsin, saamen ja kymmenien tai satojen muiden kielten rinnalle?

Puhumattomallakin on muuten äänenpainoja, joilla ilmaista mielipiteitä ja tunteita - ilmeistä ja eleistä puhumattakaan.

Juristi, jonka nimi
kannattaa muistaa

Jutussa, jota vuosikirjapäätös koskee, toimi oikeudenkäyntiavustajana varatuomari Mirva Salonen. Hän muistuttaa omilla nettisivuillaan, miten tärkeää on, että henkilökohtaista apua haettaessa on

ajantasainen palvelusuunnitelma
selkeä lääkärinlausunto henkilön toimintakyvystä, kommunikaatiosta ja kyvystä muodostaa ja ilmaista omia mielipiteitä.

Jos sattuisin olemaan ilkeällä tuulella, saattaisin huomauttaaa, että tämän maan sosiaaliviranomaiset eivät aina isosti arvosta lääkäreiden lausuntoja. Mutta tähän teemaan palaan erikseen lähiaikoina.

Tarkoitukseni ei ole missään nimessä ilkeillä Mirva Saloselle. Hänestä saattaisi päinvastoin olla suurta apua monen kehitysvammaisen oikeustaistelussa, kun Jukka Kumpuvuoren ideoima 'juristikeskuskaan' ei vielä ole toiminnassa.

Varatuomarin tekstiä lukiessani jäin ensin ihmettelemään hänen harvinaisen hyvää asennettaan. Eikö tunnukin, että arvot ovat kohdallaan:

"Hienoa, että valittajalla on ollut rinnallaan sisukas äiti, joka ei myöskään hyväksynyt viranhaltijan, lautakunnan eikä hallinto-oikeuden kielteisiä päätöksiä. Kehitysvammaiset niin kuin muutkin vammaiset ja pitkäaikaissairaat henkilöt tarvitsevat läheistensä apua näissä valituksiin liittyvissä niin kuin monissa muissakin asioissa. Tässä korostuu myös lakimiehen antama apu, sillä valittaminen voi olla muutenkin raskaassa tilanteessa aivan liikaa.

Todella ikävää on todeta se, että oikeutta on kuitenkin tässäkin tapauksessa käyty yhteensä kohta kaksi vuotta. Valitusjärjestelmä kaipaisi mielestäni isoa muutosta. Käsittelyajat tulisi saada huomattavasti lyhyemmiksi. Käytännössä lautakuntavaihe on valittajan kannalta aikaavievä ja turha, sillä lautakunta harvoin muuttaa viranhaltijoiden päätöksiä. Katsotaan mitä nyt käy, kun asiaan on tullut jo KHO:n kanta. Joko kyseinen henkilö saisi jo tarvitsemaansa henkilökohtaista apua?"

Onneksi netissä ei tarvitse jäädä uteliaisuuden kiusaamaksi. Vastaus ihmettelyyni oli vain yhden klikkauksen takana: leijonaemohan se siinä kirjoitti! Muutkin meriitit ovat mielenkiintoisia.

Pientä valoa pimeyteen?

2011-08-07T14:02:00.013+03:00

Ihmisoikeustaistelua blogaten - osa 2

Sydän paikaltaan -blogi täytti äskettäin vuoden. Ensimmäisessä 'juhlakirjoituksessa' Säröjä vaikenemisen muuriin? pohdiskelin, onko blogi vaikuttanut johonkin - ja jos on, niin mihin ja miten.

Kiitos monista rohkaisevista kommenteista. Ne antoivat voimaa jatkaa taas eteenpäin. Nostitte esille monia tärkeitä näkökulmia.

Innostavaa oli jälleen havaita, ettei joukkomme ole ihan olemattoman pieni. Tilastoista päätellen hiljaisia lukijoita on kommentoijiin verrattuna moninkertainen määrä.

Tieto tosiaan
lisää tuskaa

Kirjoitussarjan toisessa osassa lupasin pohtia kolmea asiaa:

netin merkitystä ihmisoikeustaistelussa
vihapuhetta
nimettömyyden oikeutusta.

Kahta jälkimmäistä teemaa olen käsitellyt ammattiblogissani Vaikuttavaa! - tässä aika vanha ja aika tuore esimerkki:

Netin merkitystä ihmisoikeustaistelussa hahmottelin Sydän paikaltaan -blogissa muun muassa seuraavissa joulukuisissa kirjoituksissani:

Huomaan, että ajatukseni ovat puolessakin vuodessa muuttuneet - toivottavasti kypsyneet. Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta muun muassa Jaatispostista, jonka keskusteluihin olen keskikesällä jonkin verran itsekin osallistunut.

Vielä vuosi sitten elin aika pimennossa: en tiennyt, millaista kehitysvammaisten ja heidän omaistensa elämä voi Suomessa pahimmillaan olla. Nyt tiedän enemmän - ja yhä pimeämmältä näyttää. Olen alkanut ymmärtää niitä, jotka kokevat tällaisen blogipahasenkin uhkaksi. Ehkä olemme saaneet pimeyteen sen verran valoa, että mielivallan harjoittajia on alkanut pelottaa.

Apua juristeilta
ja julkisuudelta

Vuosi ja puolikin vuotta sitten uskoin vielä aika lujasti siihen, että lakiin perustuvat muutoksenhakutiet kuten muistutukset, valitukset ja kantelut tuovat oikeutta myös kehitysvammaisille ihmisille ja heitä puolustaville läheisille. Toki ymmärsin, että ne vaativat sinnikkyyttä, ja että aikaa kuluu usein aivan kohtuuttomasti.

Sitä vastoin en ymmärtänyt, miten rankasti 'järjestelmä' saattaa kostaa sille, jos lähtee hakemaan oikeutta. Mitä enemmän olen tästä oikeusvaltion nurjasta puolesta tullut tietämään, sitä tärkeämpinä olen alkanut pitää kahta tavoitetta:

Kehitysvammaisten ulottuville on saatava kohtuuhintaan asiantuntevaa juristiapua.
Kehitysvammaisiin kohdistuvia väärinkäytöksiä on saatava julkisuuteen - ellei aina valtamediaan niin edes sosiaaliseen mediaan.

Erinomaiselta tuntuu Jukka Kumpuvuoren esittämä idea: yksittäisten vammaisten ja vammaisperheiden yksilöllistä oikeudellista avustamista varten voitaisiin perustaa nimenomaan siihen tehtävään keskittyvä säätiö. Ehkä jotkut muihin tehtäviin omistautuneet vammais- ja omaisjärjestöt olisivat valmiita tukemaan tällaista hanketta.

Kynnys ry tuntuu olevan jo nyt juridisessa avussa esimerkiksi Kehitysvammaisten Tukiliittoa edellä. Eron selittävät luultavasti järjestöjen strategiset valinnat.

Julkisuutta kehitysvammaisten ihmisten asiat ovat kevään ja kesän mittaan saaneet ehkä hivenen enemmän kuin aiemmin. Aika näyttää, onko se ohimenevä vai peräti voimistuva suuntaus.

Muutama lehtijuttu tai tv-ohjelma ei missään tapauksessa tee verkkovaikuttamista tarpeettomaksi. Netin kautta ovat nousseet esiin myös muutamat aiheet, jotka sittemmin ovat ylittäneet suurten medioiden uutiskynnyksen.

Yksittäistapaukset
- ihmisten arkea

Olen yhä varmempi siitä, että vapaata ja tärkeää työsarkaa verkkovaikuttamiselle olisi erityisesti yksittäistapauksissa - siis tilanteissa, joissa vammainen ihminen ja/tai hänen läheisensä on joutunut pahaan pulaan. Näitä tilanteita ei voi vähätellä kukaan, joka aidosti ajaa vammaisten oikeuksia.

Ongelmien yleisin syy on yksinkertaisesti se, etteivät edes viranomaiset, saati ostopalveluja tuottavat hoivayritykset, välitä läheskään aina noudattaa lakia.

Totta kai on tärkeää pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännön muutoksiin ja uudistuksiin. Se ei kuitenkaan lohduta ihmistä, joka on pulassa tässä ja nyt.

Jos viranomaisvalvonta ei täytä tehtäväänsä eikä perinteisistä järjestöistäkään liikene apua, tarvitaan kansalaisaktiivisuutta. Sille taas netistä saattaa kehittyä hyvinkin merkittävä kanava. Verkossa voi syntyä todistettavasti vahvaa yhteisöllisyyttä - hyvässä ja valitettavasti myös pahassa.

Oikea suunta
- voimaa lisää

Viime joulukuussa olin löytävinä kehitysvammaisten oikeustaisteluun keskittyvälle verkkoyhteisöllemme paljon mahdollisuuksia:

tukea toisiamme vertaistuen keinoin - jakamalla kokemusta, rohkaisua ja lohtua
tehdä näkyväksi epäkohtia ja suoranaisia oikeusmurhia
pitää yllä keskustelua aiheista, jotka muu yhteiskunta tahtoisi mieluiten vaieta pois
tarjota foorumi, jolla myös kehitysvamma-alan ammattilaiset voivat osallistua keskusteluun turvallisesti - pelkäämättä, että mielipiteistä koituu työssä vaikeuksia
ottaa yhteyttä viranomaisiin ja mediaan tavoin, joista pari Sydän paikaltaan -blogin kampanjaa ovat antaneet viitteitä.

Osaa noista tehtävistä olemme jo pienessä mitassa hoitaneet. Sitä työtä sopii jatkaa, jos vain tekijöitä löytyy. Muutaman rivin kommentti silloin tällöin voi auttaa toisia ja yhteistä asiaamme uskomattoman paljon.

Erityisesti olen viime päivinä miettinyt, miten voisimme tehostaa toimintaa, jonka takoituksena on nostaa esiin harmaan hoivan ongelmia. Viime syksynä toteutetun kampanjan suurimman heikkouden tiesimme jo etukäteen - ja siihen valvovat viranomaiset myös halukkaasti tarttuivat:

Nimettömiä tapauksia ei ryhdytä virallisesti tutkimaan.

Voisimme kerätä taas yhteen esimerkkejä laittomasta tai vähintäänkin arveluttavasta toiminnasta, jollaiseen 'järjestelmä' jatkuvasti syyllistyy. Parilla aika helposti toteutettavalla ja yhdellä vähän vaativammalla parannuksella kampanjan teho uskoakseni kasvaisi ratkaisevasti:

Tämän blogin lisäksi kampanjan pitäisi näkyä muilla sosiaalisen median kanavilla. Ehkä muissa samanhenkisissä blogeissa, ehdottomasti Facebookissa ja mahdollisesti myös Twitterissä voitaisiin levittää tietoa tapauskuvauksista.
Mukaan pitää saada esimerkkejä myös muiden vammaisryhmien kuin kehitysvammaisten kokemasta sorrosta ja syrjinnästä.
Viranomaisille toimitettavien tapauskuvausten kärkeen tarvitsemme edes pari yksilöityä, nimellä varustettua esimerkkiä.

Yhteistyö muita vammaisyhmiä edustavien ihmisoikeusaktivistien kanssa on jo osoittautunut luontevaksi ja tulokselliseksi. Näyttää myös ilmeiseltä, että jotkut omaiset ovat valmiita tulemaan esiin jopa valtamediassa - mikseivät sitten viranomaisille toimitettavassa kirjelmässä. Noita yksilöityjä tapauskuvauksiahan ei ole mikään pakko julkistaa nimillä netissä.

Kritiikki ei ole
aina vihapuhetta

Norjan tragedian vuoksi kaikkien huulilla on nyt sana vihapuhe. Yhteiskuntamme eliittikin näyttää tarkoittavan sillä melkein mitä tahansa - saati sitten tavallinen kansa.

Oma kantani on, että Norjan verilöylyä, oman maamme kouluampumisia tai mitään muitakaan yhtä järjettömiä ja järkyttäviä väkivallantekoja ei kannata yrittää kuitata yhdellä sanalla. Se ei kerta kaikkiaan riitä selittämään tai edes valaisemaan suuria, vaikeita ja monivivhteisia tapahtumia tai ilmiöitä.

Vihapuheeksi leimataan nyt helposti mikä tahansa kova yhteiskuntakritiikka. Jos sana olisi ollut muodissa muutama kuukausi sitten, minuakin olisi varmaan syytetty vihapuheesta Lopen kuntaa ja eräitä muitakin tahoja vastaan. Suurin piirtein kaikesta muusta onkin jo syytetty.

Yllätyksekseni löysin Iltalehdestä haastattelun, joka sisälsi yhden viime viikkojen parhaiten argumentoiduista ja muutenkin mielenkiintoisimmista analyyseista. Informaatiosodankäynnin asiantuntija, maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki-Mauri Huhtinen esitti tärkeän kysymyksen:

"Miten puhua vaikeista yhteiskunnallisista asioista kauniisti?"

Professorin mukaan jokainen kuumenee, jos asiat ovat huonosti. Jos mennään siihen, että näin ei saa käyttäytyä, niin ollaan vahvan vallankäytön alueella. Puhe, missä uhataan tehdä väkivaltaa, on hänen mielestään 'totta kai otettava vakavasti'.

Tässä blogissa ei suvaita puheenvuoroja, joissa uhataan tehdä väkivaltaa tai yllytetään syrjivään toimintaan.

Alkuviikkojen törkykommentit, joissa loukattiin syvästi kehitysvammaisia ihmisiä, menkööt bloginpitäjän sinisilmäisyyden tiliin.

Yhtä tuomittavana kuin netissä näkyvää vihepuhetta pidän muuten sähköpostin ja tekstereiden kautta kanavoituvaa kiusaamista ja uhkailua. Siitä on korkea aika saada viranomaisten arvioitaviksi myös sellainen tapaus, joka loukkaa kehitysvammaista ihmistä ja häiritsee pahoin hänen elämäänsä.

Nimettömyys
nousee pelosta

Norjan verilöylyn jälkeen Suomessakin ovat kiihtyneet vaatimukset nimettömän nettikirjoittelun rajoittamisesta. Kannatan järkeviä, vapaaehtoisia rajoituksia mutta en totaalikieltoa.

Ääriliikkeitä lähellä olevilla foorumeilla ja ikävä kyllä myös suurimpien uutismedioiden keskustelupalstoilla rikotaan tämän tästä vähintäänkin hyviä tapoja, maallikon silmin katsoen jopa lakia. Törkykirjoittelun takana on varmaan psyykkisiä häiriöitä ja päihteitä, mutta yhtä varmasti myös vihan ja raukkamaisuuden vaarallista seosta.

Nimettömyydellä on julkisessa keskustelussa vahvat ja jopa kunniakkaat perinteet. Vielä nykyisinkin painettujen lehtien mielipidesivuille saattaa saada asiallisen kirjoituksen nimimerkillä, jos toimitus arvioi aiheen arkaluonteiseksi. Silloinkin toimituksen tulee tietää kirjoittajan henkilöllisyys.

Miksei samaa käytäntöä voitaisi ottaa käyttöön lehtien ja televisiokanavien nettikeskusteluissa? Toki se aiheuttaa mediataloille vähän vaivaa ja menoja, mutta uhraus on pieni, kun tavoitteena on sananvapauden turvaaminen.

Sananvapauden kannalta nimetön nettiviha on vakava uhka. Mitä useammin sillä nähdään yhteyksiä järkyttäviin väkivallantekoihin, sitä suurempi riski on, että nettiin ryhdytään vakavasti ajamaan nimettömyyden täyskieltoa. Käytännössä se tosin olisi mahdoton valvoa, mutta tulilinjalle voisivat hyvin joutua esimerkiksi blogien ympärille syntyneet keskusteluyhteisöt - sellaiset kuin Sydän paikaltaan.

Tässä blogissa voi edelleen kirjoittaa nimimerkillä, kunhan pysyy asiassa, totuudessa ja kohtuudessa.

Vihainen saa olla, mutta nimimerkin suojista ei saa lyödä nimeltä mainittuja tai muuten tunnistettavissa olevia henkilöitä. Päättäjien ja viranomaisten arvostelu on asia erikseen. Heidän on kestettävä enemmän kuin tavallisten kansalaisten.

Hienoa olisi, jos yhä useampi uskaltautuisi kommentoimaan tätä blogia omalla nimellä. Ihmisoikeustaistelumme kannalta se olisi arvokasta. Silti omaa ja läheisen tilannetta kannattaa harkita huolella:

Jos valituksella tai kantelulla saa niskoilleen viranomaisten vihat, miten paljon suuremmat riskit sisältyvät vääryyksien julkistamiseen?

Kysymys on niin vaikea, että pohdin sitä joskus ihan erikseen.

Säröjä vaikenemisen muuriin?

2011-07-31T11:30:00.010+03:00

Ihmisoikeustaistelua blogaten - osa 1

Sydän paikaltaan -blogi täytti viikolla kaikessa hiljaisuudessa yhden vuoden. Avasin sivuston lukijoille 27. 7.2010.

'Juhlakirjoitus' - tai paremminkin sen ensimmäinen osa - ilmestyy vasta nyt parista perin proosallisesta syystä: muistin avauspäivän vähän väärin ja olen potenut kaiken kesää migreeniä, joka vaikeuttaa paitsi ajatelua, myös tietokonetyöskentelyä.

Kovin juhlavaa tekstiä on turha odottaa. Juhlan aika on vasta sitten, kun kehitysvammaisten ihmisoikeudet on saatu Suomessa kutakuinkin kunnialliselle tolalle. Juhlatunnelmaa kohottaisi, jos kaikki viranomaiset olisivat siihen mennessä oppineet myös kohtelemaan kehitysvammaisten oikeuksia puolustavia läheisiä jonain muina kuin häiriköinä tai rikollisina.

Lait eivät toteudu

Avauspäivänä lukijoita odotti valmiiksi julkaistuna jo muutama kirjoitus. Niistä ensimmäinen oli päivätty 21. heinäkuuta ja otsikoitu Ihmisoikeudet Suomessa - puhdasta puppua.

Blogia aloittaessani olin täysin kokematon ihmisoikeustaistelija. Aloin sentään jo aavistella, mikä on todellinen tilanne:

"Jos hyvään vastattaisiin hyvällä, sisareni elämä olisi yhtä onnea ja auvoa.

Valitettavasti hyvyys saa palkkansa vain saduissa. Tosielämässä härskihartikaiset eivät epäröi hetkeäkään, kun tulee tilaisuus talloa heikompia."

Vuoden aikana olen kuullut ja lukenut satojen muiden omaisten kertomuksia. Muutamia poikkeuksisa lukuun ottamatta niissä kaikissa on sama sanoma:

Viranomaiset tai ostopalveluja kunnille tuottavat yksityiset hoivayritykset eivät suostu noudattamaan edes lakia saati sitten oikeutta.

Kehitysvammaiset ihmiset jäävät usein ilman palveluja, jotka hänelle lain mukaan kiistatta kuuluvat, ellei kukaan jaksa ryhtyä heidän puolestaan ei pitkiin valitusprosesseihin tai muuhun ankaraan taisteluun.

Toisinaan taas kyse on mitä räikemmistä ihmisoikeusloukkauksista: perusteettomista pakkokeinoista tai laajan edunvalvonnan nimellä tunnetusta holhouksesta, jossa yksi virkamies diktaattorin lailla päättää hänelle tuntemattoman ihmisen kaikesta elämästä.

Minähän varoitin!

Blogin avauspäivän kirjoituksessa Varo näppejäsi, byrokraatti! yritin olla reilu ja varoittaa ennalta siitä, mitä tuleman pitää:

"Heti, jos huomaan pienenkin merkin siitä, että sisartani kohdellaan entistä enemmän kaltoin, avaan sanaisen arkkuni ja testaan suomalaisen ja vaikka eurooppalaisenkin oikeusjärjestelmän toimivuuden perin pohjin. "

Varoitustani ei uskottu, ei ainakaan Lopen kunnassa. Avasin siis sanaisen arkkuni ja taisin saada jotain pientä muutosta aikaan - jopa toimintakeskuksen henkilöstössä.

Kunnasta pääsee eroon muuttamalla muualle, ja vaihdossa kehitysvammainen ihminen saattaa saada melkein lottovoiton. Niin ainakin kävi, kun sisareni muutti Lopelta Riihimäelle.

Kaikesta vanhasta ei kuitenkaan muuttamalla pääse irti. Siitä enemmän toisessa kirjoituksessa.

Kaukana tavoitteesta

Asetin vuosi sitten tälle blogille kovemman tavoitteen kuin silloin ymmärsin:

"Tämän blogin keskeinen tavoite on patistaa poliitikot ja viranomaiset avoimeen ja asialliseen keskusteluun. Nyt eivät sanahelinät auta.

Aion vyöryttää omakohtaisia kokemuksiani niin kauan, että joku vastuullinen taho ottaa niihin rakentavan kannan. Kiisto ei toimi. Pieni katumus voisi sitä vastoin olla hyvä lähtökohta. Olisihan se huikeaa, jos suomalainen viranomainen myöntäisi julkisesti olleensa joskus edes lievästi väärässä!"

Pientä edistystä on ollut havaittavissa:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto vastasi blogin kysymyskampanjaan; vastauksia lähettivät myös muutamat järjestöt. Erityisen merkittävä oli sosiaali- ja terveysminsiteriön vastauskirje, joka sopisi iltalukemiseksi kaikille kehitysvammaisia ihmisiä simputtaville ja syrjiville ammattilaisille.
Eduskunnan oikeusasiamies, Oikeuskanslerinvirasto, Valvira ja lopulta myös edellisen hallituksen oikeusminsiteri Tuija Brax kuittasivat vastaanottaneensa harmaan hoivan tapauskuvaukset, jotka keräsimme tässä blogissa. Varmaa tietoa ei ole tihkunut siitä, vaikuttivatko tapauskuvaukset mitenkään mihinkään. Pieniä toivonkipinöitä olemme olleet havaitsevinamme.
Ennen eduskuntavaaleja aika monet ehdokkaat vastasivat blogiyhteisön vaalikysymyksiin.

Tunnen silti olevani tavoitteesta murheellisen kaukana.

Kehitysvammaisten ihmisoikeudet ovat Suomessa tabu, joista päättäjät ja viranomaiset katsovat ilmeisesti voivansa vaieta maailman tappiin.

Se, joka aiheeseen julkisesti puuttuu, saa totisesti maksaa siitä kovan hinnan. Yksityisyydensuojasta on tehty verho, jonka takana puuhaillaan ties mitä.

Onneksi viime aikoina on tuntunut kuin media olisi ryhtynyt murtamaan vaikenemisen muuria.

Median mahdollisuuksia rajoittaa se, etteivät kehitysvammaisten ihmisten omaiset uskalla koston pelossa kertoa omalla nimellä kokemuksistaan.

Voisi kuvitella, että omaisten rohkaiseminen ja jopa valmentaminen julkisuuteen olisi esimerkiksi Kehitysvammaisten Tukiliiton tehtävä. Sieltä suunnalta apua lienee turha odottaa. Poistihan liitto omilta sivuiltaan linkin tähän blogiin heti, kun olin julkaissut muutaman liittoa kritikoineen lukijakommentin. Sillä asenteella ei tämän päivän mediapelissä menesty.

Paljon uusia yhteyksiä

Yksin olisin tuskin päässyt milliäkään lähemmäs tavoittani. Blogini lähistölle on kuitenkin syntynyt verkosto, joka on pystynyt paljon enempään kuin yksi bloggaaja koskaan:

Sadat ihmiset ovat kommentoineet blogia ja jakaneet omia kokemuksiaan.
Osa kommentoijista on ryhmittynyt tiiviiksi nettiyhteisöksi, joihin kuuluvia olen sittemmin tavannut myös puhelimessa ja kasvokkain. Monet meistä kokevat keskenään lujaa luottamusta ja lämmintä ystävyyttä.
Blogin kanssa samoja asioita ajaa Facebook-ryhmä Kehitysvammaisten ja vanhusten oikeuksien puolesta.
Blogiyhteisöön ja Facebook-ryhmään kuuluvia henkilöitä oli laatimassa vetoomusta, jonka joukko huhtikuun eduskuntavaalien ehdokkaita esitti hallitusneuvottelijoille.

Uskon, että tuosta verkostosta kuuluu vielä paljon. Sen voima on, että mukana on sekä eri poliittisissa puolueissa että eri vammaisjärjestöissä toimivia henkilöitä, jotka kaikki ovat valmiita taistelemaan vammaisten ihmisoikeuksien puolesta.

Mistä apua Violalle?

Blogin ensimmäistä vuotta miettiessäni olen surullisin siitä, etten ole pystynyt auttamaan Viola Heistosta. Hän on inkeriläinen maahanmuuttaja, joka on saanut maistaa Suomessa niin rasismin ja kuin kehitysvammaisiin ja heidän omaisiinsa kohdistuvan mielivallan pahimpia puolia.

Viola on uskaltanut kertoa julkisesti, ettei ole saanut kahteen vuoteen tavata kehitysvammaista, autistista, puhumatonta tyttärenpoikaansa. Olen varma se rohkeus on pelastanut monet muut samalta kohtalolta.

Me Violan tukijat emme kuitenkaan näytä pystyvän auttamaan häntä. Jotkut muut pystyisivät, mutta he taas eivät tahdo auttaa.

Suunvuoro lukijoille

Sydän paikaltaan ei ole aikoihin ollut yksin minun blogini vaan - niin kuin kommentoijat usein kirjoittavat - meidän blogimme. Siitä olen ylpeä.

Toivon, että mahdollisimmat monet lukijat ehtisivät ja tahtoisivat nyt arvioida kulunutta vuotta. Olen kiitollinen kannustuksesta ja tuesta, jota olen kuukausien mittaan saanut. Nyt en kuitenkaan pyydä teiltä kehuja vaan konkreettisia ja rehellisiä kannanottoja siihen, missä blogi on onnistunut, missä taas ei. Tällä 'kierroksella' lupaan vastata jokaiseen kommenttiin.

Muutaman päivän kuluttua olen ajatellut julkaista kaksi muuta kirjoitusta, joissa arvioin Sydän paikaltaan -blogin ensimmäistä vuotta:

Toinen osa käsittelee netin merkitystä ihmisoikeustaistelussa, samoin niin sanottua vihapuhetta ja nimettömän kirjoittelun oikeutusta.
Kolmannessa osassa näkökulma on henkilökohtainen. Kerron mitä olen tätä blogia pitäessäni itse kokenut - jotain myös sisareni Leenan kokemuksista.

Lämmin kiitos kaikille blogini lukijoille!

Media kokoaa totuutta palasista

2011-07-17T17:39:00.002+03:00

Perhosbaari -
mosaiikkityö 7/2011.

Kehitysvammaiset tarvitsevat asuntoja, otsikoi Helsingin Sanomat tänään pääkirjoituksensa. Lehti osui naulan kantaan: hyvä asuminen on ihmisarvoisen elämän peruspilareita.

Pääkirjoitus viittaa Ajankohtaisen kakkosen juttuun, jossa kerrottiin kehitysvammaisten laitostamisesta yhden tapauskuvauksen kautta. Aiemmin tänä kesänä ainakin Karjalainen ja Turun Sanomat ovat kirjoittaneet kehitysvammaisten palkattomasta työstä.

Asiallisella tavalla kriittinen mediajulkisuus herättää toiveita: Olisivatko kehitysvammaisiin joka päivä kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset viimein nousemassa niiden aiheiden joukkoon, joihin niin tutkivat journalistit kuin valtalehtien pääkirjoittajat viimein tohtisivat ja tahtoisivat puuttua?

Ymmärtämystä
yleisellä tasolla

On turhaa puntaroida, mikä viime viikkojen jutuista on ollut merkityksellisin. Kaikki kehitysvammaisten asioita rehellisesti käsittelevä julkisuus on tarpeen.

Valtakunnallisen tason päättäjiä luultavasti puhuttelee Helsingin Sanomien pääkirjoitus. Se osoittaa, että maan suurimman lehden toimituksessa tiedetään kiitettävän hyvin, mitkä ovat kipeimmät kohdat nykyisissä kehitysvammapalveluissa:

"Perusteettomien pakkotoimien käytöstä laitosasukkaiden hoidossa on sadellut huomautuksia niin eduskunnan oikeusasiamieheltä kuin terveydenhoidon valvontaviranomaisiltakin. Myös sosiaali- ja terveysministeriö on ohjeistanut laitoksia välttämään pakkokeinojen käyttöä. "

"Juuri pakkokeinojen käytön sääntelemättömyys on syy siihen, ettei Suomi voi vahvistaa YK:n vammaissopimusta."

Samaa tämän blogiyhteisön keskusteluissa on esitetty toistuvasti. Välinpitämättömyys ei riitä selittämään, ettei vuosia sitten allekirjoitettua YK-sopimusta ole ratifioitu. Ratkaisuahan oltiin välillä siirtämässä jopa vuoteen 2016. Uusi hallitus on sentään ottanut ratifioinnin omaan ohjelmaansa.

Helsingin Sanomat muistuttaa, että monelta vammaiselta puuttuu Suomessa myös toinen ihmisoikeus - oikeus mahdollisimman itsenäiseen asumiseen ja elämiseen. Lehti ottaa selkeän kannan uusia asumiskeskittymiä vastaan:

"Eri tavoin apua tarvitsevien ihmisten kokoaminen yhteen paikkaan erilleen niin sanotusta terveestä kansasta ei ole nykypäivän sosiaali- tai terveyspolitiikkaa. Kukin ryhmä tarvitsee erilaista apua arkeensa – ja ennen kaikkea oikeuden ihmisarvoiseen asumiseen muun yhteiskunnan keskellä ja sen jäsenenä."

Jospa sama yleisen tason ymmärtämys saisi vähitellen sijaa myös kunnissa, jotka ovat jo ulkoistaneet ja kilpailuttaneet osan asukkaistaan kurjuuteen.

Arimmat asiat esiin
yksittäistapauksina

Tämä blogi täyttää loppukuusta vuoden. Koko aiemman elämäni aikana en ole oppinut ihmisoikeusloukkauksista ja hyvinvointiyhteiskunnan salatusta todellisuudesta yhtä paljon kuin viime kesästä tähän päivään.

En esimerkiksi ollut ymmärtänyt, että yli- tai pakkolääkitys koskettaa vähintään yhtä kipeästi kehitysvammaisia kuin laitoshoidossa olevia vanhuksia. Liian monille on tullut tutuksi epämääräinen levottomuuden käsite. Sillä henkilöstö selittää niin rankkaa psyyken lääkitystä kuin omaisille langetettuja tapaamiskieltojakin.

Tästä maasta tuskin löytyy tutkimuksia tai tilastoja, jotka paljastaisivat, miten yleisiä kehitysvammaisten elämässä ovat tapaamisrajoitteet tai henkilöstön tai hoivayrityksen intresseistä lähtevä lääkitys. Siksi nuo arat asiat pitäisi nostaa esiin yksittäisten tapauksen kautta.

Olen melko varma, että jotkut journalistit olisivat jo valmiita tarttumaan vaikkapa lääkitysongelmaan. Se on kuitenkin melko mahdotonta, jos kukaan ei uskalla kertoa omalla nimellään ikävistä kokemuksistaan. Tulppa on siis journalismissa aivan sama kuin lakisääteisessä valitus- ja kantelumenettelyssä: nimettömät 'ilmiannot' eivät johda mihinkään.

Tiedän turhankin hyvin, mihin vaikka vain sosiaalisen median kautta kanavoinut ja hyvin pienimuotoinen julkisuus johtaa. Silmilleen saa syytöksiä ja uhkauksia enemmän kuin olisi uskonut koskaan jaksavansa kantaa. En olisi jaksanutkaan, ellei taustalla olisi ollut niin lujia ja luotettavia tukijoukkoja.

Järjestöistä tuskin on
oikeustaistelijoiksi

Ajankohtainen kakkonen saattoi tarttua 'kiellettyyn' aiheeseen, koska yksi ihmisten, kehitysvammaisen pojan isä, astui rohkeasti esiin. Hänen rohkean esiintymisensä rinnalla Kehitysvammaisten tukiliiton toiminnanjohtajan panos ohjelmassa jäi säälittäväksi selittelyksi.

Ei kai vammais- ja omaisjärjestön johdon ensisijainen tehtävä ole ymmärtää saati hyväksyä julkisen sektorin ainaista ruikutusta resurssipulasta.

Lakiin on kirjattu tietyt oikeudet myös kehitysvammaisille ihmisille. Turha jäädä odottamaan, että yhteiskunnasta joskus tulee viranomaisten ja päättäjien mielestä riittävän vauras toteuttamaan ne käytännössä. Se päivä tuskin valkenee.

Nyt pitää toivoa, että kehitysvammaisten omaisten ja muiden läheisten, myös ammattihenkilöstön, joukosta nousee lisää niitä pelottomia, joilta koston uhka ei sulje suuta. Sellaisia ihmisiä on tarvittu aina, kun on taisteltu heikoimpien oikeuksien puolesta.

Bisnes hiipii hallintoon

2011-07-12T10:24:00.004+03:00

Aurinko nousee -
mosaiikkityö 7/2011.

Olen omasta mielestäni kunnostautunut etenkin viimeisen vuoden aikana kohtalaisesti viranomaisten ja virkamiesten arvostelussa.

Noin kerran kuukaudessa yritän muistuttaa tärkeästä näkökohdasta:

Suurin osa julkisen sektorin palkollisista on kelpo väkeä ja huomattava osa jopa loistavia ammattilaisia.

Esimerkiksi sosiaalialalla työskentelee silti liikaa ammattitaidottomia henkilöitä. Yksikin voi vaarantaa monen kansalaisen lailliset oikeudet.

Asennevamma riittää yksin tekemään työntekijästä osaamattoman, vaikka tutkinnot olisi suoritettu ja pätevyysvaatimukset täytetty. Pahinta on, jos puuttuu kaikkea - tietoa, taitoa ja oikeaa asennetta.

Päättäjät ovat  
aina vastuussa

Myönnän auliisti, että valtion, kuntien ja kuntayhtymien henkilöstöä arvostellessani unohdan helposti mainita pari keskeistä näkökohtaa:

Kasvavan osan mokista ja rikkomuksista tekevät todellisuudessa ihmiset, jotka työskentelevät yksityisellä tai kolmannella sektorilla.

Julkisten palvelun laadusta kantavat aina lopullisen vastuun poliittiset, siis vaaleilla valitut päättäjät. He vastaavat myös siitä, että palveluja ulkoistetaan tai yksityistetään.

Yksityistäminen on kyseessä silloin, kun kunta siirtää palvelun yksityisen hoidettavaksi.
Ulkoistaminen taas tarkoittaa, että kunta tai kuntayhtymä ostaa palvelun joko yksityiseltä tai julkiselta palveluntuottajalta.

Kun kunta hankkii palveluja ulkoa, ne on lain mukaan kilpailutettavaa. Mikään ei estä painottamassa hankintapäätöksessä laatua. Käytännössä perusteena näyttää olevan yhä useammin se, mistä palvelun saa halvimmalla.

Mahtavatko kaikki päättäjätkään muistaa, ettei palvelun ulkoistaminen vapauta kuntaa laatuvastuusta?

Edunvalvontaa  
ostopalveluna?

Myös valtio voi ulkoistaa palveluitaan. Kaiken kaikkiaan taitaa käydä niin, että yksityisille yrityksille uskotaan vähin erin myös sellaisia toimintoja, joka tällaisen yksinkertaisen kansalaisten mielestä olisivat julkishallintoa puhtaimmillaan.

Kuulin, että oikeusministeriössä suunniteltaisiin yleisen edunvalvonnan ulkoistamista.

Edunvalvontapalveluja on tähänkin asti ollut mahdollista ostaa julkisen sektorin ulkopuolelta. Nykyinen asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru teki edellisen vaalikauden lopulla asiaan liittyvän kirjallisen kysymyksen.

Yleinen edunvalvonta on vasta muutama vuosi sitten siirretty kunnilta valtiolle. Oliko tuo ratkaisu kevytmielinen, vai miksi järjestely pitäisi taas kääntää päälaelleen?

Joillakin viranomaisedunvalvojilla on jopa pari kolme sataa päämiestä. Heillä ei ole siis teoreettistakaan mahdollisuutta tavata jokaista edes yhtä kertaa vuodessa. Työhön kun kuuluu myös paljon muuta.

Jospa kokeiltaisiin vaihteeksi julkisen sektorin omien resurssien vahvistusta:

Poistuisivatko yleisen edunvalvonnan räikeimmät ongelmat yksinkertaisesti sillä, että edunvalvojilla olisi hieman enemmän aikaa asiakkailleen?

Raa’an hintakilpailun tuloksen voi helposti arvata: toimintarjoitteisten ihmisten etua valvoisivat pian lakiasiaintoimistot, joille ei mistään muualta liikene töitä.

Edunvalvonnan ulkoistamista on muuten ihmetellyt myös blogi nimeltä Uuninpankopoika. Sen kirjoittaja Saku Timonen tuntee julkishallintoa sisältäpäin. Kannattaa lukea myös hänen tuore postauksensa Aiheellinen huolestuminen.

Raha puhuu
bisneksessä

Blogiyhteisössämme on kerrottu monia esimerkkejä siitä, miten yksityiset hoivayritykset polkevat kehitysvammaisten oikeuksia. Pelkään, että keskustelumme ovat paljastaneet vain jäävuoren huippuja. Pahimmat tapaukset ovat yhä piilossa.

Liiketoiminnassa ratkaisevat eurot. Mitä vähemmin kustannuksin palvelut tuottaa, sitä paremman voiton saa.

Viime aikoina blogissamme keskustelua herättänyt ylilääkitys voi olla palvelun tuottajan kannalta erittäin taloudellinen tapa 'ratkaista' ongelmia:

Ongelmana nähdään kehitysvammaisen ihmisen käytös tai se vaiva, jota hän henkilöstölle aiheuttaa, vaikka mätäpaise on usein siinä, miten 'ammattilaiset' asiakastaan kohtelevat.

Samaa suoraviivaisuutta on nähty myös yleisessä edunvalvonnassa. Mitä tapahtuu, jos se ulkoistetaan niille, jotka ottavat homman halvimmalla hoitaakseen?

Lääkeongelma tiedossa jo 1980-luvulla

2011-06-30T06:06:00.002+03:00

Syvällä -
mosaiikkityö 6/2011.

Viime aikoina blogin keskusteluissa on noussut poikkeuksellisen vahvasti esiin ylilääkitys. Vanhusten ongelmana siitä on puhuttu ja kirjoitettu myös mediassa melko paljon.

Autistien ja kehitysvammaisen tapauksessa psyykenlääkkeiden on epäilty olevan tabu: jos läheinen nostaa asian keskusteluun, rangaistus tai paremminkin kosto seuraa.

'Järjestelmä' näyttää kuitenkin tunnistaneen ja ainakin ammattipiireissä myös tunnustaneen lääkityksen ongelmia jo vuosikymmeniä. Eräs Sydän paikaltaan -rintamaan kuuluva henkilö esitti asiasta vakuuttavaa kirjallista todistusaineistoa.

Orionin kustantamaa
oppia psyykenlääkkeistä

Vuonna 1988 ilmestyi Lääketehdas Orionin kustantamana teos Psyykenlääkkeiden valinta ja käyttö, toimittajana Juhani Hares.

Saara Varonen ja Seppo Autio ovat kirjoittaneet teokseen artikkelin Kehitysvammaisten hoitoon käytettävät psyykenlääkkeet. Kirjan ilmestymisen aikaan kumpikin työskenteli Rinnekodin keskuslaitoksessa.

Näin Varonen ja Autio kirjoittivat psyykenlääkkeiden tarpeesta ja lääkityksen aloittamisesta.

"Kehitysvammaisten psyykkisten häiriöiden oireisiin tulisi luonnollisesti pyrkiä vaikuttamaan muilla keinoilla kuin lääkityksellä, kuten yksilö- ja ryhmäterapialla, vaikuttamalla vammaisen elin- ja asumisympäristön ongelmien vähentämiseen sekö järjestämällä hänelle sopivaa työtä ja askartelua. Mikäli nämä keinot eivät riitä, lääkehoitoa tulisi antaa ensisijaisesti vammaisen oman tuskaisuuden ja ahdistuneisuuden lieventämiseksi tai siksi, että lääkkeen avulla hänet saataisiin muiden terapioiden ulottuville. Näistä syistä psyykenlääkkeiden käyttö kehitysvammaisen hoidossa on varmasti oikein ja eettistä, samoin kuin kehitysvammaisen potilaan rauhoittaminen lääkityksen avulla esimerkiksi kirurgisen tai hammashoidon onnistumiseksi. Käytännössä kehitysvammaisen lääkitseminen psyykenlääkkeillä aloitetaan useinkin siksi. että potilaan kannalta jopa mielekäs ääntely tai toiminta häiritsee ympäristöä, eli potilas lääkitään ympäristön rauhoittamiseksi. Tämäkin on perusteltavissa, jos potilaan käyttäytyminen todella jatkuvasti häiritsee muita ihmisiä tai aiheuttaa heille suoranaista vaaraa eikä tilanne ole muilla keinoin hallittavissa. Menettelyyn liittyy kuitenkin myös muita vaaroja. Lääkitys aloitetaan usein ehkä liiankin helposti hoitavan henkilökunnan oman ahdistuneisuuden takia, ja kun yksi lääke ei näytä riittävän, lääkitystä lisätään. Seurauksena voi olla tarpeeton polyfarmasia. Lääkityksen aloittamisen indikaatioita tulisi siis tarkoin harkita sekä seurata lääkityksen tarpeellisuutta riittävän tihein välein. On myös syytä muistaa. että psyykenlääkkeistä saavat kehitysvammaiset sangen usein myös käyttävät esimerkiksi epilepsialääkkeitä. joiden veripitoisuuksiin psyykenlääkkeet saattavat hyvinkin vaikuttaa, joskaan tätä yhteyttä ei ole riittävästi tutkittu.

Toisaalta on syytä varoittaa liiallisesta skeptisyydestä psyykenlääkkeiden käytössä kehitysvammaisilla potilailla. On lukuisia esimerkkejä siitä, että näiden lääkkeiden avulla on todella voitu vähentää merkittävästi potilaiden tuskaisuutta. antaa heille valmiudet muihin terapiamuotoihin ja vaikuttaa myönteisesti asuinyhteisön pulmiin, joita kehitysvammaisen häiriökäyttäytyminen on aiheuttanut. Ainakin nykyisin, kun laitosten hoitoryhmät ovat liian suuret ja fyysisen ympäristön kolkkous useinkin ruokkii käytöshäiriöiden ilmenemistä, pitkäaikaisen lääkityksen tarve on vaikeilla potilailla tosiasia. Nykyistä enemmän tulisi kuitenkin pyrkiä käyttämään psyykenlääkkeitä mahdollisimman lyhytaikaisesti.

Lääkitystä aloitettaessa sen aiheet on selostettava, jos mahdollista, potilaalle itselleen sekä hänen omaisilleen ja työyhteisölle. Samalla on kerrottava, mitä sivuvaikutuksia lääkityksellä voi olla ja kuinka kauan sitä on tarkoitus jatkaa. Varsinkin lievästi kehitysvammainen henkilö saattaa hyvin ymmärtää hänelle annetun selostuksen. Hänelle voidaan puhua tavalliseen tapaan, mutta kielenkäytön on oltava yksinkertaista ja konkreettista, puheen selvää ja kyllin hidasta. Kehitysvammaista on hyvä puhutella etunimellä. Fyysinen koskettaminen, kuten tervehtiminen kädestä, voi auttaa hälventämään vammaisen tuntemaa pelkoa. Vaikka vammainen ei ehkä aina ymmärrä kaikkia sanoja, hän useimmiten vaistoaa äänensävystä tutkijan mielialan ja asennoitumisen, ja tämä vaistoaminen heijastuu myös hänen käyttäytymiseensä."

Onko ohjeita
noudatettu?

Siinä siis arvostettujen lääkäreiden terveiset vuosien takaa.

Onko tilanne mielestänne muuttunut - parempaan tai pahempaan suuntaan? Onko ehkä ilmestynyt uutta ja ajanmukaisempaa tietoa samasta aiheesta?

PS.

Olen muutaman päivän liikekannalla. Yritän julkaista kommentit kännykällä. Jos kommentteja ei näy, odotelkaa rauhassa.

Väkivaltaa vai ei?

2011-06-28T08:44:00.002+03:00

Pikkusimpukka nukkuu -
mosaiikkityö 6/2011.

Blogiin juhannuksena kirjoitettuja kommentteja lukiessa tulivat mieleen henkinen väkivalta ja kiusaaminen. Ylikääkitys tosin taitaa mennä jo fyysisen väkivallan puolelle.

Henkinen väkivalta on Suomen lainsäädännön mukaan rikos. Kun netistä etsii tietoa asiasta, päätyy helposti sivuille, joiden teemana on perheväkivalta.

Jos henkisen väkivallan sijasta valitsee hakusanaksi kiusaamisen, löytää kasakaupalla tietoa työpaikka-, koulu- ja nettikiusaamisesta.

Kutistettuja käsitteitä

Olen ehkä huono tai vähintään laiska tiedonhakija. Silti rohkenen googlauksen ja aiempien lukukokemusten perusteella epäillä, että kiusaaminen ja henkinen väkivalta osaksi peittyvät noihin vakiintuneisiin etten sanoisi kapeutuneisiin näkökulmiin.

Kiusaamista ilmenee ihan missä vain.

Henkiseksi väkivallaksi olisi tohdittava nimetä myös mielivaltainen viranomaistoiminta, jolla tahallaan ja ilman asiallista perustetta vaikeutetaan ihmisen elämää ja aiheutetaan hänelle ahdistusta.

Vaikeneminen - vastaamatta jättäminen - viikojen, kuukausien ja jopa vuosien ajan on esimerkki henkisestä väkivallasta tai ainakin kiusaamisesta, johon viranomaiset, jos kyllä muutkin, Suomessa toistuvasti syyllistyvät.

Googlailu kuitenkin kannattaa, samoin vanhojen lehtipinojen plaraaminen. Silmiin saattaa osua artikkeli, joka juuri nyt on omassa elämässä ajankohtainen. Ainakin kutistetut käsitteet avartuvat.

Tunnetko Rikun?

Viime päivien teemoihimme sopii hyvin netistä löytämäni Riku-lehden numero 3/2009. Rikua julkaisee Rikosuhripäivystys. Se puolestaan on monipuolinen palvelu, jonka toiminta perustuu yhtäältä raha-automaattivaroista saatavaan avustukseen, toisaalta vapaaehtoistyöhön. Yhtenä palvelumuotona on Rikunet-verkkoauttaminen.

Mainitsemassani Riku-lehden numerossa oli useitakin kiinnostavia juttua, jotka kaikki voi lukea lehden pdf-versiosta. Erityisesti suosittelen Ritva Ropposen artikkelia Henkisen väkivallan hintana kadotettu minuus.

Jutusta on hyvä luonnehdinta vaikealle käsitteelle:

"Henkinen väkivalta voidaan määritellä alentamiseen pyrkivänä käytöksenä, joka voi tapahtua sanoin, ilmein, elein tai teoin."

Kirjoittaja muistuttaa, että henkiselle väkivallale on ominaista sen jatkuvuus ja laaja-alaisuus ilman hengähdystaukoja.

"Parisuhteissa, joissa esiintyy fyysistä väkivaltaa, väkivalta ilmenee usein sykleittäin eli välillä on hyvittelyä ja tyynempää, kunnes tilanne alkaa kiristyä ja väkivalta purkautuu teoin."

"On kohtuullisen helppo ymmärtää, että lyönnit ja fyysinen väkivalta ovat väärin. Sen sijaan onkin vaikeampaa kyseenalaistaa sitä käsitystä, minkä henkisen väkivallan käyttäjä on saanut uhrin uskomaan itsestään."

Olin tunnistavinani, että tämän blogin monet juhannuskommentit kertoivat juuri henkisestä väkivallasta.

Onneton olo?

Verkon vapaa tietosanakirja Wikipedia ei ole tietolähteistä luotettavimpia. Monesta asiasta ja ilmiöstä se kuitenkin antaa yleiskuvaa - niin myös kiusaamisesta:

"Kiusaaminen on verbaalista, eleellistä tai fyysistä aggressiivista käyttäytymistä, jota esiintyy kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Kiusaaminen on toisen suunnitelmallista ja tahallista alistamista onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan."

Henkisestä vakivallasta ja kiusaamisesta johtuva 'onneton ja voimaton olotila' ei ole leikin asia. Hyvin monessa netin tietolähteessä muistutetaan, että pitkäaikainen kiusaaminen uhkaa uhrin terveyttä, sekä fyysistä että henkistä. Se voi johtaa myös sosiaaliseen eristäytymiseen. Jopa itsemurhariski kasvaa.

Kehitysvammaisten ja heidän omaistensa kärsimä henkinen väkivalta on viimein tehtävä näkyväksi.

Jos pelkää poliisia ja mediaa, voisi ehkä kääntyä edellä mainitun Rikosuhripäivystyksen puoleen. Uskoisin, että sieltä ainakin saa neuvoja, jotka auttavat eteenpäin.

Juhannukseksi evakkoon

2011-06-24T09:30:00.003+03:00

Juhannus
- akryylimaalaus 6/2011.

Tänä aamuna uskon ymmärtäväni ensimmäistä kertaa elämässäni edes vähän, miltä karjalaisista tuntui jättää rakas kotiseutunsa ja paeta sodan jaloista vieraille seuduille. Samalla saatan ymmärtää jotain myös maailman miljoonien nykyisten pakolaisten tunnoista.

Omaa tilannettani on jonkun mielestä varmaan mautonta rinnastaa todelliseen pakolaisuuteen. Riittävän pahalta kuitenkin tuntuu tämäkin: muutaman kuukauden sisällä jo toinen itselle rakas paikka pitää jättää vain toisten ihmisten vihamielisyyden vuoksi: toivottavasti sentään vain tilapäisesti.

Ainakaan lomasta ei voi puhua, kun tietää joidenkin tekevän kaikkensa sen pilaamiseksi. Vuoden jatkunut painostus ja kiusaaminen alkaa olla liikaa. Kiusaajat ovat tehneet 'vuorotyötä', mutta kiusattavilla ei ole ollut lomatuuraajia.

Julmimmat kiusaajat käyvät uhriensa kimppuun aina silloin, kun huomaavat näiden elämän muuttuneen kohtalaisen leppoisaksi. He eivät siedä toisten onnellisuutta.

Vakavinta asiassa on ammatti-ihmisten mukaan se, että pitkään jatkuneella henkisellä väkivallalla on taipumus ryöstäytyä käsistä. Näin voi käydä etenkin silloin, kun kiusaaminen ei näytä tehoavan toivotulla tavalla eli tuhoavan tai nujertavan uhreja.

Mutta älkää olko huolissanne ystävät, me Leenan kanssa pärjäämme kyllä - teidän tuellanne.

Blogi päivystää
juhannuksena

Pienten järjestelyjen jälkeen on varmistunut, että kommentit ilmestyvät kohtalaisen tiheästi myös juhannuksena. Vapaaehtoinen varahenkilö ilmoittautui eilen itse. Jos minä en ehkä olekaan nettiyhteyden äärellä, hän käy lähetetyt kommentit läpi ja julkaisee kaiken julkaisukelpoisen.

Kiitos myös teille, jotka olette ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi vastaajiksi. Vertaistuki on erityisen tärkeää niille, jotka eivät saa viettää juhannusta yhdessä kehitysvammaisten läheistensä kanssa. Ehkä perusteettomien tapaamiskieltojen ja -rajoitusten langettajat saavat juhannuksena nauttia uhkaavista ukkosenjyrinästä ja rapsakoista raekuuroista...

Valoisaa juhannusta kaikille, joilla on sydän paikallaan!

Anja

PS. Leena julkaisee myöhemmin tänään oman juhannustervehdyksenä Värivitamiinissa.

Tiedot talteen, perinteet hiiteen

2011-06-22T07:45:00.005+03:00

Kukkaniityllä -
akryylimaalaus mosaiikkisomeistein
6/2011.

Tavatkaa te toiset tarkasti hallitusohjelmaa. Jos alkaa kyllästyttää, katselkaa vaihteeksi vaikka Talouselämä-lehden sanapilviä, jotka on tehty hallitusohjelmien teksteistä.

Minä palaan pikkuhiljaa takaisin perustuslain ja muutaman muun tärkeänä pitämäni säädöksen pariin. Vertailen niitä kirjoituksissani siihen, mitä oikeassa elämässä tapahtuu.

Sitä ennen valaisen vähän tämän blogin ja mahdollisen tulevan kirjani turvatoimia sekä kerron kansanperinteestä, joka joutaisi ehkä jo katoamaan.

Sekä pilvessä
että pankissa

Kuukausien mittaan minulle on kertynyt mittava määrä kirjallista aineistoa. En tarkoita vain näitä blogijuttujani vaan esimerkiksi sähköpostikirjeenvaihtoa, jossa olen itse ollut jonkinlaisena osapuolena.

Lisäksi kymmenet, ehkä sadatkin ihmiset ovat lähettäneet minulle kehitysvammaisten läheistensä tilanteisiin liittyvää materiaalia. Osa on tarkoitettu vain luottamukselliseksi taustaksi. Osaa taas on nimenomaan toivottu julkaistavaksi.

Valtaosa aineistosta on nyt sähköisenä versiona virtuaaliavaruuden yhdellä pilvenhattaralla. Kaikki on lisäksi printteinä tai kuva- ja äänitallenteina turvallisessa tallelokerossa.

Mistäkö minulle moiset turvatoimet tulivat mieleen? Huono omatuntu se vain alkoi kolkutella, kun olen lörpötellyt aineistoista blogissa joskus ennenkin. Nykymaailmassa ei olisi ihme eikä mikään, vaikka joku jo suunnittelisi tieto- tai tavallista vanhanaikaista murtoa.

Kätkentäleikki
paikallisvärein

Epäluuloisuuteni saattaa johtua liiasta dekkareiden lukemisesta. Mutta toinenkin selitys on mahdollinen.

Lapsuuteni mökkimaisemissa kiertelivät muinoin ahkerasti murtovarkaat. Taas kerran voro oli heläyttänyt keittiön ikkunan rikki ja kömpinyt siitä sisään. Jostain syystä hänelle oli kuitenkin tullut äkkilähtö. Riitti siinä isäntäväellä ja poliiseilla ihmettelemistä, kun rosvo ei ollut vienyt mitään vaan päinvastoin jättänyt jälkeensä ampuma-aseen. Vasta myöhemmin selvisi, että ase oli kotoisin rikollisen edellisestä kohteesta eli naapurimökiltä.

Ei olisi ihme, vaikka tuollainen tapaus olisi traumatisoinut minut loppuiäksi. Onhan se jättänyt pysyvät jälkensä myös paikalliseen kulttuuriperintöön. Yhä edelleen noilla kulmakunnilla elää sellainen erikoinen tapa, että jotkut kuskaavat - ihan leikillään tietysti - toisten asuinsijoille luvatta jonkun kolmannen osapuolen omaisuutta.

Jopa toimintarajoitteiset ihmiset ovat joutuneet kätkentäleikin pyörteisiin. Kunta kuuluu osallistuneen perinnetalkoisiin tarjoamalla ylimääräisiä rivitaloyksiöitään kätkentäpaikoiksi. Sopivista kohteista on näet tullut pula, kun tosikkomaiset nykyihmiset ovat uhanneet kutsua virkavallan paikalle, jos heidän pihamaaltaan tai rakennuksistaan vielä löytyy vieraita tavararöykkiöitä

Enneuni vai
painajainen?

Vanha leikki pulpahti tällä viikolla unen kautta tajuntaani. Unessa joku kelmi oli vienyt juhannusyönä koko arvokkaan arkistoni eduskunnan oikeusasiamiehen kansliaan.

Syntyi aivan jumalaton kalabaliikki. Media työnsi mikrofonia jokaisen ohikulkijan suuhun. Blogi- ja Facebook-ystävät heiluttivat Pirkon ja Juhan johdolla mielenosoitusplakaatteja ja karjuivat iskulauseita. Eevali kirjoitteli häijyjä kommentteja nettiin. Taisi siellä joku sukulainenkin vilahtaa; nehän nyt tunnetusti tunkevat aina naamansa uniin.

Oikeusasiamiestä itseään en muista unessa tavanneeni, mikä aamulla tietysti harmitti kovin.

Kirjoittelu
helpottaa

Etenkin uudemmat lukijat ehkä jo ihmettelevät, onko bloggaaja seonnut. Tuskin sen enempää kuin ennenkään. Yritän tässä vain keventää raskaita ajatuksiani. Ilman kirjoitusharrastusta en olisi selvinnyt viime kuukausien pyörityksestä hengissä.

Kummallista kyllä, jotkut ottavat viihde- ja terapiakirjoittamiseni niin tosissaan, että vaativat bloggauksen lopettamista tai ainakin rajoittamista. Viime aikoina pontevat vaatimukset ovat jääneet jotenkin epätarkoiksi.

Olen kuullut, että samantapaista jännitystä on ilmaantunut kehitysvammaisten ja heidän omaistensa elämään muuallakin. Ihmisille on esitetty uhkauksia, joihin muilla kuin viranomaisilla ei kuvittelisi olevan minkäänlaisia valtuuksia - eikä kyllä kaikkeen heilläkään. Ja nyt pääsen vihdoin asiaan!

Rankkaa
aineistoa

Olen vakavissani sitä mieltä, että tämän blogin ympärille syntyneellä yhteisöllä alkaa olla koossa aineisto, josta kansainvälinen media vielä joskus kiinnostuu ellei kotimainen uskalla. Monia tositapauksia luulisi olevan journalistisesti kiinnostavaa, suorastaan kiihottavaa peilata 'maailman paras maa' -elvistelyyn, persujen jytkyyn ja sikspäkin sätkyyn.

Hetkeäkään en muuten epäile, että sikspäk-ministereiden avustajat hiipisivät yön hämärinä hetkinä tietovarastoilleni. Jos poliitikkoja olisivat kehitysvammaisten ihmisoikeudet kiinnostaneet, minulle ei olisi koskaan kertynyt ihmisten kokemuksista moista kauhugalleriaa.

Poimin tuosta galleriasta tänään yhden esimerkin.

Edunvalvonta
rangaistuksena

Minulla on hallussani kirjoitelma, jossa yksityinen kansalainen uhkailee kehitysvammaisen ihmisen läheistä näin:

"Maistraatti voi milloin tahansa pyytää edunvalvonta-asian uudelleen käsittelyä, jos asiat eivät hoidu asianmukaisesti. "

Mikä on asianmukaista? Uhkauksen edellä esimerkiksi vaaditaan, että läheisen on 'pikimmiten toimitettava' kehitysvammainen ihminen erään palvelun piiriin, jota tämä itse ei katso tarvitsevansa. Vaatimus koskee siis asiallisesti ottaen pakkohoitoa.

Kuulemani mukaan tapauksessa on kyse siitä, että kehitysvammaiselle ihmiselle ajetaan kuin käärmettä pyssyyn niin sanottua laajaa edunvalvontaa. Luultavasti kirjoittaja on toiminut ihan omatekoisin valtuuksin. Olisihan kauheaa, jos virkamiehet antaisivat yksityisille kansalaisille valtakirjoja uhkailla kanssaihmisiä viranomaisen toimivaltaan kuuluvilla asioilla.

Arkistoissani on erityisen paljon juuri edunvalvonnan ongelmiin liittyvä tapauskuvauksia. Niitä silmäillessäni päädyn joka kerran pohtimaan samaa kysymystä:

Onko viranomaisedunvalvonta laajoin valtuuksiin rangaistus, joka langetetaan kehitysvammaisille ja erityisesti heitä puolustaville ja siksi kehitysvammapalvelujen epäkohtiin tarttuville omaisille?

Sehän tämän blogin ympärille syntyneellä yhteisöllä jo on tiedossaan, että tapaamisrajoituksia ja -kieltoja käytetään suomalaisessa kehitysvammahuollossa ja yleisessä edunvalvonnassa rangaistuksen tapaan.

Laista en ole toistaiseksi löytänyt kohtia, joiden nojalla kumpikaan edellä mainituista rangaistuksista olisi mahdollinen. Ehkä joku juristi tahtoisi valaista asiaa?

Koska ministerit eivät voi tai ainakaan halua ottaa kantaa yksittäistapauksiin, heiltä voisi varmaan kysellä tällaisia yleisiä ja hyvin suuriin periaatteisiin liittyviä asioita. Kysymys on ihmis- ja perusoikeuksista.

Oudon rangaistusajattelun taustalla voi olla kirjoittamaton sääntö, vakiintunut käytäntö tai vanha perinne. Jo toisen kerran samassa kirjoituksessa kallistun sille kannalle, että kaikki vanhat tavat eivät ole hyviä eivätkä kauniita - eivät aina edes laillisia.

Sateenkaaren väreissä

2011-06-18T06:51:00.008+03:00

Tiinan napit
- mosaiikkityö 6/2011.

Suomeen on kahden kuukauden väännön jälkeen syntynyt uusi hallitus. Toivottavasti sen työ antaa enemmän kuin mitä naurettavia piirteitä saanut neuvotteluprosessi lupaa.

Kuuden puolueen johtajat ylistivät kilvan sateenkaarihallitusta ja sen ohjelmaa.

Me jotka ajamme kehitysvammaisten ihmisten oikeuksia, iloitsemme ilman muuta, kun kaikkein pienituloisimpien taloudellista asemaa tahdotaan vahvistaa. Hallitus tuntuu olevan tosissaan taloudellisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asialla.

Yksi asia hallitusratkaisun esittelyssä särähti pahasti:

Yhteiskunnan heikoimpien jäsenten ongelmat hahmottuvat nykypoliitikoille pelkästään euroina.

En kuullut yhdenkään puoluejohtajan puhuvan mitään siitä, että Suomessa on myös henkistä epätasa-arvoa, joka on paikoin luonteeltaan rakenteellista väkivaltaa. Vai mitä muuta se on, jos viranomaiset loukkaavat jatkuvasti ja räikeästi jopa ihmisoikeuksia?

Puoluejohtajista vain RKP:n Stefan Wallin viitasi vähemmistöjen asemaan. Hän oli tietenkin kiinnostunut lähinnä suomenruotsalaisista, joiden siivellä saamelaistenkin asemaan on luvassa parannuksia.

RKP:n käsityksellä vähemmistöistä ja ihmisoikeuksista voi olla suurikin merkitys kehitysvammaisille ihmisille. Puolue sai hallituksen salkkujaossa oikeusministerin tehtävän ja on jo ehtinyt nimetä siihen Anna-Maja Henrikssonin.

PS.
Siirsin Pirkon kommentin, jonka hän oli jo perjantai-iltana lähettänyt edellisen kirjoituksen loppuun, tämän kirjoituksen yhteyteen. Kommentissa on pika-analyysi siitä, miten hallitusohjelma vastaa tämän yhteisön vaatimuksia. Näin keskustelu pysyy paremmin koossa.

Valita, kärsi ja odota

2011-06-14T22:47:00.008+03:00

Aurinkokivi
- mosaiikkityö 6/2011.

"Voi että on ihana tunne kun valitusrumba vihdoinkin on päättynyt ja voi tuntea miten pieni kansalainen on voittanut suuren kaupungin virkakoneiston ja saanut hänelle kuuluvaa oikeutta!"

Noin kirjoitti 'piiiitkään uinuvana Jaatispostia seurannut', joka halusi jakaa muille ilouutisen.

Korkein hallinto-oikeus oli neljän vuoden prosessin jälkeen tehnyt päätöksen kehitysvammaisen lapsen päivähoitomaksuista. Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan kuntouttava päivähoito tulee sisällyttää erityishuolto-ohjelmaan. Näin ollen se on erityishuoltolain mukaisesti maksuton palvelu. Kaupunki oli tietenkin ollut asiasta aivan päinvastaista mieltä.

Uskon suunnilleen kaikkien, jotka viestin lukivat, jakavan sydämestään perheen ilon. Taistelu oli kannattanut.

Lähes yhtä monen mieleen varmaan hiipi kysymys:

Onko mitään järkeä, että oikeutta aivan arkisiin asioihin joutuu odottamaan monta vuotta?

Helposti käy niin, että tällaisella käsittelyvauhdilla hyvillekin päätöksille jää vain symbolinen merkitys. Esimerkiksi lapsen päivähoitoikä ehtii ehkä mennä ohi.

Kunnat 'säästävät' vuosittain sievoisen summan, kun eivät myönnä lakisääteisiä palveluja ilman pitkiä prosesseja. Ja valtiovalta katsoo laittomuuksia päältä eikä 'kommentoi yksittäistapauksia'.

Tärkeä jakaa

kokemuksia

Olen seurannut Jaatispostia vasta muutaman kuukauden. Kysymys jo vuonna 1999 perustetusta sähköpostilistasta, joka keskittyy lähinnä vammaisten lasten asioihin. Vilkkaasti toimiva yhteisö antaa silti paljon myös kehitysvammaisen aikuisen omaiselle.

En ole juuri osallistunut Jaatispostin keskusteluihin. On ollut mielenkiintoista kokea, miten paljon verkossa toimivasta palvelusta voi saada, vaikka pysyttelee vain kuulolla. Aistin Jaatispostissa usein samaa ihmisoikeustaistelun paloa, joka myös tätä blogiyhteisöä pitää koossa.

Toisaalta Jaatisposti - samoin kuin tämä blogi - jäisi aika köyhäksi, ellei kommentoijia, kertojia ja keskustelijoita olisi. Viimeistään silloin, kun saa päätöksiä yleiseltä kannalta kiinnostaviin kanteluihin tai valituksiin, niistä on tärkeää levittää tietoa.

Olisiko vielä parempi hakea vaikka verkon kautta vertaistukea jo silloin, kun prosessi on vasta alullaan?

Kukaan tuskin on Suomessa vaivautunut tutkimaan, miten moni valittaja tai kantelija on väsähtänyt kesken prosessin - tavalla tai toisella. Verorahaa upotetaan mieluummin harmittomampiin tutkimusaiheisiin.

Rankkaa odottaa

oikeutta yksin

Ilman tutkimuksiakin tiedän, että monta muistutusta, valitusta ja kantelua jää tekemättä vain siksi, ettei ihminen yksinkertaisesti jaksa tai ehdi käydä massiivista paperisotaa. Tiedän sen nimittäin omasta ja monen ystävän kokemuksesta.

Liian usein vammaiset ja heidän omaisensa jäävät liian yksin. Keskustelukumppaneista ja asiantuntevista neuvojista on pulaa. Osa vammais- ja omaisjärjestöistä ei tahdo liata käsiään 'yksittäistapauksiin', jotka voisivat aiheuttaa kitkaa niiden mukaviin yhteiskuntasuhteisiin.

Tässä blogiyhteisössä on noussut lähes lentäväksi lauseeksi Kehitysvammaisten Tukiliiton linjaus: tarkoitus ei ole sammuttaa yksittäisiä tulipaloja vaan estää uusia paloja syttymästä.

Niinpä niin: antaa palaa vaan, jos on palaakseen - vaikka omien jäsenten helvetin tai ainakin byrokratian tulessa.

Yritin muuten saada selvää, olisiko Tukiliiton uusi strategia yhtään lempeämpi vaikeuksiin joutuneille jäsenille. Valitettavsti se on niin hienosti laadittu, etten ymmärrä siitä mitään. Toivottavasti joku viisaampi tulkitsee sitä.

Kenestä tulee

oikeusministeri?

Tätä kirjoittaessani näyttää taas vaihteeksi siltä, että Suomi saattaa saada uuden enemmistöhallituksen pikapuoliin.

Kovasti kiinnostaa, onko vammaisten ja erityisten kehitysvammaisten ihmisoikeuskysymyksille omistettu lausettakaan hallitusohjelmassa.

Perusturvaministerinä saisi minun puolestani jatkaa Paula Risikko, joka sentään edellisellä hallituskaudella kuuli meidänkin ajatuksiamme ja teki muutaman rakentavan aloitteen.

Asuntoministerin salkku on myös tärkeä. Ei Jan Vapaavuori ollut ministereistä lainkaan huonoimpia vammaisten oikeuksien kannalta.

Juuri nyt minua kiinnostaa eniten, kuka nimimetään uudeksi oikeusministeriksi.

Jos siinä tehtävässä jatkaa Tuija Brax, ei auta kai kuin lähteä fiksun kansalaistottemattomuuden tielle.

Tarvitsisimme aktiivisen ja rohkean oikeusministerin, jota kiinnostaa lakien lisäksi oikeus - myös ihmisoikeudet.

Oikeus toteuttaa itseään

2011-06-04T18:21:00.003+03:00

Keskeneräinen mosaiikkityö - 6/2011.

Seurasin helatorstaina sisareni Leenan aherrusta mosaiikkityön parissa. Lehtiä ja kirjoja katsellessa hänelle oli talven mittaan syntynyt unelma, jonka välillä pelkäsin ylittävän mahdollisuuksien rajat - ja tuottavan siis pettymyksen.

Minulta oli turhia murehtiessani päässyt unohtumaan tärkeä asia: Unelmat on annettu meille nimenomaan siksi, että voisimme rikkoa rajojamme. Ilman unelmia tuudittautuu helposti uskomaan, ettei minusta ole enempään.

Unelmat ovat myös kehitysvammaisen ihmisen oikeus.

Vapaaseen viivaan

Leena oli päättänyt sommitella mosaiikkitöihinsä samanlaisia 'säpäleitä' kuin oli kuvissa nähnyt. Jo keväällä oli ollut havaittavissa, että viivasuorat linjat vähitellen särkyivät ja mitä erilaisimmat kivenkappaleet ja lasihelmet löysivät oman paikkansa hänen teoksissaan.

Helatorstain haaste oli edellisiin verrattuna kaksin- ellei kolminkertainen. Tavoitteena oli päällystää kukkaruukkuja, ei enää tasaisia levyjä. Materiaalina piti olla mitä epämääräisimmän muotoisia sirpaleita; kaakelileikkurit ja vastaavat työkalut eivät tule turvallisuussyistä kysymykseen. Kaiken lisäksi oli tarkoitus käyttää ensimmäistä kertaa 'oikeaa' kaakeliliimaa ja vielä päälle päätteeksi saumata koko komeus.

Kun tavallisia mosaiikkitöitä syntyy liukuhihnalta, ensimmäisen ruukun parissa Leena puursi monta monituista tuntia - ei sentään yhteen menoon. Välillä näytti vaikealta. Hän oli selvästi uskaltautunut ulos omalta mukavuusalueeltaan.

Vähitellen suunnitelma alkoi kuitenkin toteutua. Suunnitelman olemassaolosta olin vakuuttunut jo siinä vaiheessa, kun piti käydä tekemässä kirpparilta pari astiaostosta.

Kaakeliliima osoittautui hankalaksi. Parasta taitaa olla, että vedenkestävyys jätetään vastedes suosiolla sivuseikaksi. Saumaukseen olen luvannut apua, vaikka en moista työtä ole ikinä kokeillut. Ensimmäiseen ruukkuun en kuitenkaan mistään hinnasta suostu saumauslaastia sotkemaan. Minusta työ on rosoisuudessaan täydellinen.

Kuten niin usein, teoksen nimi syntyi saman tien: Särkynyt ruukku. - Se tulee laulusta, taitelija varmuuden vuoksi selvensi.

Eläköön keskeneräisyys!

Soisin, että päättäjät ja viranomaiset pääsisivät joskus itse näkemään, miten valtavia voimavaroja kehitysvammaisissa ihmisissä piilee. Asia ei avaudu teoretisoimalla. Se pitää kokea.

Joku luultavasti kysyy vähintään mielessään, mitä hyötyä Leenasta ja hänen mosaiikkitöistään on yhteiskunnalle. Samaa sopisi silloin tällöin kysyä jokaisen - jopa niiden, jotka ovat pitäneet pari viime viikkoa kesäleiriä Säätytalossa.

Kehitysvammaisten ihmisten tietoja, taitoja ja lahjakkuutta ollaan aivan liian yksioikoisesti vertaamassa niin sanottujen normaalien ihmisten tasoon. Aloin helatorstaina hitusen ymmärtää Leenan yhtä aiempaa ohjaajaa, jonka oman kädenjälki oli varmaa ja erehtymätöntä. Sellaisen taitajan on varmaan vaikea tukea ihmisiä, joista ei ole samaan täydellisyyteen.

Täydellisyys ja kauneus eivät ole sama asia. Leenan sommittelema ruukku on minulle kauneimpia esineitä, mitä olen koskaan nähnyt. Ehkä näen kauneuden siksi, että sain vierestä seurata miten tekijä omistautui työlleen - toteutti itseään.

Oikeus itsensä toteuttamiseen on ihmisoikeuksien herkintä ydintä. Vastuuta toisistamme meidän pitäisi kai kantaa vain resurssiemme mukaan. Oikeus toteuttaa itseään sitä vastoin kuuluu kaikille - ilman invalidi- ja eläkeläisalennuksia.

Kotiliesi kertoo Leenan ja minun tarinan

2011-06-01T21:54:00.004+03:00

Kukkasaari
- mosaiikkityö 5/2011.

Retsi epäili minua eilen turhasta vaatimattomuudesta, kun en heti maininnut täällä blogissa Kotilieden jutusta. Se oli vireillä useamman kuukauden. Aloite tuli toimittajalta. Lopputulokseen olen tyytyväinen; se on tasapainoinen ja kiihkoton.

Vaikka suunnitteilla ovat järeämpiäkin painostuskeinoja, mediajulkisuus on aina tärkeää. Josko ottaisimme tavoitteeksi, että joka kuukausi lehdessä, radiossa tai televisiossa olisi pari juttua kehitysvammaisten ja heidän läheistenä elämässä. Maakunnalliset ja paikalliset mediat ovat nekin oikein hyviä.

Keskikesällä on yleensä vähän uutistarjontaa. Kannattaa ehkä ottaa yhteyttä toimituksiin juhannuksen jälkeen. Toimittajan kanssa on hyvä sopia siitä, että haastateltavat saavat jutun luettavakseen ennen julkaisemista.

Palautetta tulvii

Kotilieden jutusta ropisee aika paljon palauteta sähköpostiini. Ehkä laadin siitä jonain päivänä katsauksen.

Toistaiseksi palaute on ollut enimmäkseen kannustavaa, mutta kyllä muutama törkykirjoittajakin on taas aktivoinut.

Kertokaa jutuista

On ylivoimaista seurata tiiviisti kaikkia Suomen medioita. Pistäkää siis aina tietoa tai kopioita jutuista, kun joku media kertoo kehitysvammaisten ja heidän läheistensä elämästä - ennen kaikkea ihmisoikeustaistelusta.

Ja muistakaa nauttia kesästä!

Mielenosoitus muistutti ihmisoikeuksista

2011-05-27T12:11:00.001+03:00

Kylteistä kävi asia selväksi.
Kuva: Toivo Koivisto.

Pirkko kertoo edellisen kirjoituksen kommentissa, että Säätytalolle torstaina järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui parikymmentä innokasta. Se on lyhyellä varoitusajalla hyvä tulos.

Tarkoituksena on muistuttaa hallitusneuvottelijoille vammaisten ihmisoikeuksista.

Toivotaan, että Erkki Tuomiojan 'kuiskaus' mielenosoittajille pitää paikkansa: YK:n vammaissopimuksen ratifiointi on kuulemma tulossa hallitusohjelmaan. Toivotaan myös, että ensi kerralla väkeä saadaan koolle vähintään kaksinkertainen määrä.

Sydän paikaltaan -yhteisön, kehitysvammaisten ja vanhusten oikeuksia ajavan Facebook-ryhmän ja eduskuntavaalikampanjassa vammaisten ihmisoikeuksia korostaneiden ehdokkaiden yhteisvoimin on syntymässä uusi, reipasotteinen painostusryhmä.

Huomasittehan muuten, että yksi blogiyhteisömme haasteeseen tarttuneista ehdokkaista, Laura Räty, tarttuu pian Helsingin sosiaali- ja terveystoimesta vastaavan apulaiskaupunginjohtajan tehtäviin. Se on todellinen avainpaikka myös kehitysvammaisten oikeuksia ajatellen. Onnittelut!

Kansanliike Facebookissa

2011-05-23T21:51:00.008+03:00

Aurinkoista
- mosaiikkityö 5/2011.

Aivovammaisen Samun kohtalo on saanut sosiaalisessa mediassa aikaan poikkeuksellisen voimakasta liikehdintää. Muutamassa päivässä kymmenet tuhannet ihmiset ovat ilmaisseet hänelle tukensa.

Valitettavasti suurin Samua tukenut Facebook-ryhmä piti sulkea, koska rynnäkköön lähtivät myös törkykirjoittelijat.

Sabotointi on sosiaalisessa mediassa ikävän yleistä. On aihe melkein mikä hyvänsä, kiusanhenget tarttuvat siihen heti, jos heille vain on luvassa huomiota.

Huomio on nettihäiriköille huume, jota pitää saada loputtomiin lisää.

Kiitos julkisuuden

Iltalehti kertoi viime viikon torstaina, ettei Samu päässyt mukaan pitkään ja hartaasti odottamalleen luokkaretkelle Norjaan. Aitoon koulutuskeskuksen opettajan on kerrottu ilmoittaneen ratkaisun syyksi Samun epilepsian. Retken peruuntumisesta tuli kolmen vuoden lupailun jälkeen tieto vasta aivan viime metreillä.

Samun äiti ja henkilökohtainen avustaja lähtivät rohkeasti julkisuuteen. Opettaja tietenkin kieltäytyi kommentoimasta asiaa sillä perusteella, ettei voi kertoa oppilaansa asioista. Pykälien valossa asia epäilemättä on niin.

Taas kerran nähtiin, ettei niinkään hyvä asia kuin yksilön suojaksi luotu salassapitovelvollisuus aina toimi tarkoitetulla tavalla. Etenkin vammaisten ihmisten kohdalla salassapidosta on tullut savuverho, jonka suojissa lakiin perustuvia oikeuksia loukataan räikeästi.

Melko varmaasti Samun tapaus pyritään vaikenemaan unohduksiin.

Niin on Suomessa tullut tavaksi tehdä epäoikeudenmukaisuudelle, joka kohdistuu vammaisiin ihmisiin. Iltalehti voi jos tahtoo pitää aiheen vielä pitkään otsikoissa.

Muistatteko Kallen?

Samun kohtalo tuntuu pahalta, julmalta suorastaan. Ikävän asian hieno puoli kuitenkin on, että se puhutteli kymmeniä tuhansia suomalaisia. Kuka lähti omalla nimellään mukaan adressiin tai Facebook-ryhmään, kuka lähetti palautetta suoraan Aitoon koulutuskeskukselle.

Iltalehtikin ansaitsee aktiivisesta ja ihmisläheisestä journalismistaan tällä kertaa korkeat pisteet.

Jotenkin Samun syrjinnästä tulee mieleen toisen vammaisen nuoren miehen kohtalo vuoden takaa. Silloin iltapäivälehdet seurasivat tiiviisti jupakkaa, joka nousi, kun Kalle kaverinsa kanssa ei päässyt ravintolaan.

Niitä, jotka tuntevat kokemuksesta vammaisten ihmisten karua arkea, sen paremmin Samun kuin Kallen kokema syrjintä tuskin isosti yllättää. Periaatteet ja käytäntö ovat jatkuvassa ristiriidassa, kun tasavertaisuun turvaksi säädettyjä lakeja rikotaan viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä tai jopa johdolla.

Helppo ottaa kantaa

Asiallinen julkisuus on arvokas tuki taistelussa vammaisten oikeuksien puolesta. Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että niin sanottu yleinen mielipide vyöryisi spontaanisti tukemaan niitä vammaisia, jotka ovat joutuneet karkeimpien ihmisoikeusloukkausten uhreiksi.

Nihkeimmin kotimaan ihmisoikeusongelmiin puuttuu yleensä perinteinen valtamedia. Työlästä asiallista kiinnostusta on herättää myös sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi Violan tarina ei ole saanut sanottavaa myötätuntoa aikaan, vaikka se antaa aiheen epäillä myös rasismia.

Ensin nousevat esiin asiat, joihin on helppo ottaa kantaa. Kallen ja Samun tapaukset ovat sellaisia.

Liian helppoja eivät ole nekään. Vai miten on selitettävissä ne törkeydet tai edes tyhjänpäiväiset selittelyt, joita molemmista tapauksista on kirjoiteltu nettiin enemmän kuin riittämiin?

Kallelta ravintolayhtiö monien mutkien jälkeen sai pyydettyä joten kuten anteeksi. Samu tuskin saa Aitoon koulutuskeskukselta koskaan pienintäkään hyvitystä siitä pettymyksestä, jonka henkilöstön tökerö toiminta aiheutti. Siinä näkyy kaupallisen bisneksen ja julkisen vallan suojeluksessa pyörivän 'yritystoiminnan' ero.

Vetoomus vietiin eduskuntaan

2011-05-18T23:45:00.011+03:00

Lähetystö on luovuttanut eduskuntaryhmille vammaisten ihmisoikeuksia koskevan vetoomuksen.

Tässä Tiina Viitasen puhe ja vetoomuksen teksti ja allekirjoittajat:

Tiina Viitasen puhe

"Me vetoomuksen allekirjoittaneet kansanedustajaehdokkaat kevään 2011 eduskuntavaaleissa, olemme seuranneet huolestuneina yhteiskunnan polarisoitumista ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien, vaikeasti vammaisten ihmisoikeuksien heikkoa toteutumista Suomessa.

Erityinen ongelma vammaispalveluiden toteuttamisessa on, että vammaisia kohdellaan holhoavasti ja yhtenäisenä ryhmänä, vaikka vammaiset ovat hyvin heterogeeninen joukko ihmisiä. Vuonna 2009 voimaan tullut vammaislaki edellyttää palvelulähtöistä vuoropuhelua ja palveluja tarvitsevan vammaisen yksilöllisten tarpeiden pohjalta myönnettäviä palveluita. Tämä toteutuu erittäin vaihtelevasti Suomen eri kunnissa.

Suomi on allekirjoittanut YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen, muttei ole ratifioinut sitä vedoten Suomen lainsäädäntöön tarvittavien muutosten ensisijaisuuteen. Katsomme, että on kohtuutonta, että vammaiset joutuvat enää odottamaan tasa-arvoisten perusoikeuksien toteuttamista. Sivistysvaltiossa ihmisoikeuksien toteutumisen esteenä ei voi olla vanhentunut lainsäädäntö.

Tuloksena edellisten hallitusten tavoitteesta turvata vammaisten henkilöiden oikeudenmukaisen aseman toteutuminen yhteiskunnassa, julkaistiin v. 2010 Vammaispoliittinen ohjelma, VAMPO, vuosille 2010-2015, jossa esitetään konkreettiset toimenpiteet, niiden edellyttämät muutokset lainsäädäntöön, vastaavien hallinnonalojen nimeäminen, aikataulutus, rahoitus, velvoitteet ja mittarit tai muut osoittimet, joilla toimenpiteiden toteutumista seurataan. Pohjatyö on siis jo tehty, on aika toteuttaa nämä suunnitelmat. VAMPO löytyy kokonaisuudessaan Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuna 2010:4.

Vetoomuksessamme kiinnitämme erityistä huomiota vammaisten asumispalveluihin, joiden osalta hankintalain toteutus ja kilpailutus on johtanut vammaisen kuntoa ja hyvinvointia heikentäviin tilanteisiin, joissa eivät toteudu pysyvät asumisratkaisut, pitkäjänteinen ja asiantunteva kuntoutus ja vammaisten omien toiveiden kuuleminen.

Kehitysvammaisten kohdalla lainsäädännössä myönnettävä lupa pakon käyttämiselle ei ole nykyisen oikeustajun mukaista, kun nykyisessä lainsäädännössä todetaan, että pelkkä kehitysvammahuollon toteuttaminen voisi olla perustelu pakon käyttämiselle.

Nykyisessä lainsäädännössä täysi-ikäiseksi tulevien vammaisten läheisten käytännössä syntynyttä kykyä tulkita vammaisen omia toiveita ja olla mukana hänen elämäänsä koskevien päätösten tekemisessä usein sivuutetaan, jolloin vammaisen itsemääräämisoikeus jää toteutumatta.
Vammaispalveluiden laadun varmistamiseksi valvontaa on lisättävä ja epäasiallinen palvelu on sanktioitava. Havaituista epäkohdista valittaneiden omaisten ja palveluiden käyttäjien palautteeseen on tällä hetkellä erittäin vaikea, ellei mahdotonta saada perusteellisia vastauksia. Palveluiden käyttäjät kokevat, että heidän palautteitaan tai kanteluitaan ei oteta vakavasti vaan ongelmat kielletään.

Vaikka vastuu kestävän vammaispolitiikan toteuttamisesta on yhteiskunnan kaikilla toimijoilla, haluamme erityisesti kiinnittää lainsäätäjien huomiota siihen, että valtio kantaa viime kädessä vastuun vammaisten henkilöiden oikeudenmukaisesta asemasta ja sen edellytyksistä yhteiskunnassa.
Päätän puheenvuoroni siteeraamalla Vammaispoliittisen ohjelman tiivistelmän, Suomen perustuslain henkeä ja asian nykytilan summaavaa tekstiä:
'Kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia. Kaikilla on oltava yhtäläiset mahdollisuudet elää ja toimia yhteiskunnassa. Syrjintä on kielletty. Hyväksikäyttö ja väkivaltainen kohtelu ovat rangaistavia tekoja. Käytännössä vammaisten ihmisten ei kuitenkaan ole mahdollista käyttää täysimääräisesti oikeuksiaan ja vapauksiaan tai täyttää velvollisuuksiaan. Yhteiskunnan rakenteelliset esteet ja vallitsevat asenteet rajoittavat vammaisten ihmisten itsenäistä suoriutumista, itsemääräämisoikeutta ja yhteiskunnallista osallisuutta kaikkina ikäkausina.' (Vampo 2010:4, s.3)

Vaadimme tähän tilanteeseen pikaista korjausta."

Vetoomus ja sen
allekirjoittajat

"Esitämme seuraavat vaatimuksemme vammaisten oikeuksien turvaamiseksi seuraavaan hallitusohjelmaan:

Erityisryhmien asumispalvelut tulee jättää kilpailutuksen ja hankintalain ulkopuolelle.
Vammaisilla ihmisillä tulee olla oikeus YK:n vammaissopimuksen mukaisesti päättää asumisestaan ja siitä kenen kanssa asua.
YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja tulee välittömästi ratifioida.
Suomen vammaispoliittisen ohjelman VAMPO 2010-2015 esittämiä toimenpiteitä tulee toteuttaa. Vammaislait tulee yhdistää. Kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain § 42 'pakkoa voidaan käyttää, jos kehitysvammahuollon toteuttaminen tai toisen turvallisuus välttämättä vaatii' ja pakon käyttö ja itsemääräämisoikeuden rajoitukset tulee uudelleen ja tarkasti säädellä.
Holhouslainsäädännöstä tulee poistaa vajaavaltaiseksi julistaminen ja toimintakelpoisuuden rajoittaminen. § 29 perusteella päämiehelle voidaan määrätä viranomaisedunvalvoja päättämään päämiehen kaikista sellaisista asioista, joiden merkitystä päämies ei ymmärrä. Tämän mukaan vammainen voidaan määrätä viranomaisedunvalvojan täydelliseen holhoukseen, mikä on ihmisarvoa loukkaavaa eikä liene YK:n vammaissopimuksen hengen mukaista. Omaisten apua ja asiantuntemusta ei saa ohittaa. Tuetun päätöksenteon mallia tulee kehittää.
Vammaisten asumispalveluiden valvontaa ja ohjausta pitää tiukentaa ja kehittää. Työntekijöille tulee määrätä Ruotsin Lex Sarah'in mallin mukainen ilmoitusvelvollisuus, jos he havaitsevat epäkohtia asiakkaiden kohtelussa. Työntekijöiden taustat ja rikosrekisterit tulee selvittää. Sosiaalialan työntekijöille tarvitaan terveydenhuollon Terhikkiä vastaava rekisteri. Vammaisten eristämistä ja vieraannuttamista omaisistaan emme voi sallia. Vammaisen omaiset edustavat useimmiten vammaisen tärkeimpiä ihmissuhteita ja ovat heidän kannaltaan yhteisöllinen rikkaus. Vammaisten omaiset on huomioitava hoitosuunnitelmia laadittaessa."

Kansanedustajaehdokkaat yli puoluerajojen eduskuntavaaleissa 2011

Erja Hakkarainen, Vantaa, Vihr
Johanna Jurva, Vantaa, PS
Kirsi Kanerva-Poranen, Kerava, Vihr
Juha Kovanen, Vantaa, SKP
Pirkko Kuusela, Espoo, SDP
Marketta Partonen-Rekola, Kerava, Kesk
Maria Rajakari, Espoo, KD
Mari Rantanen, Vantaa, SDP
Tiina Sandberg, Vantaa, SKP
Mariitta Savolainen, Vantaa, Kesk
Tarja Tallqvist, Espoo, KD
Kati Tyystjärvi, Vantaa, Vas
Tiina Viitanen, Vantaa, Kok
Hanna Paulanto, Vantaa, KD
Antti Holopainen, Lahti, Vas
Merva Mikkola, Espoo, Vihr
Laura Räty, Helsinki, Kok
Armi Lindell, Loviisa, Vas
Viola Heistonen, Imatra, STP
Anne Härkin, Valtimo, Kesk
Outi Alanko-Kahiluoto, Helsinki, Vihr
Reijo Kortelainen, Lieksa, Kok
Helena Puistola, Janakkala, Vas
Soili Haverinen, Vantaa, KD
Erkki Pulliainen, Oulu, Vihr
Johanna Värmälä, Espoo, SDP
Riikka Slunga-Poutsalo, Lohja, PS
Jari Jääskeläinen, Vantaa, Vas
Rose Kangas, Vantaa, KD
Birgitta Gran, Hanko, Vas
Juha Malmi, Vantaa, PS
Marja-Leena Gröhn, Liperi, PS
Pentti Tiusanen, Kotka, Vas
Seija Piipponen-Pekkola, Kotka, Vas
Mikko Ahvenainen, Espoo, Kesk
Juhani Palonen, Mikkeli, Kok
Pia Lohikoski, Kerava, Vas
Kaija Kiessling, Turku, SKP
Johanna Karimäki, Espoo, Vihr
Pekka Lundgren, Raisio, SKP
Seija Leppäjoki, Loimaa, SKP
Ahmed Ladarsi, Vantaa, Kok
Jasmin Mäntylä, Oulu, Kok
Heidi Tuominen, Ylitornio, SKP
Kaarina Pistokoski-Tikkala, Kemi, SKP
Esko Tikkala, Kemi, SKP

Terveisiä hallitusneuvottelijoille

2011-05-17T19:41:00.003+03:00

Kukkaniitty
- akryylimaalaus 5/2011.

Tällä viikolla eduskuntaryhmille luovutetaan vammaisten oikeuksia koskeva vetoomus. Sen laativat kevään vaalitaistelun aikana muutamat uusmaalaiset ehdokkaat. Myöhemmin allekirjoittajia tuli mukaan myös muista vaalipiireistä.

Kysymys on alusta alkaen ollut puoluerajat ylittävästä yhteistyöstä. Juuri sitä tarvitaan, jotta vammaisten asema Suomessa saataisiin sille tolalle kuin oikeus- ja sivistysvaltiossa pitäisi.

Vetoomus ei käsittele kaikkia vammaispolitiikan yksityiskohtia vaan keskittyy ihmisoikeuksiin. Teksti on niin lyhyt, että jopa kiireisten hallitusneuvottelijoiden luulisi ehtivän lukea sen. Juuri heille vetoomus on suunnattu.

Jos tavoitteita ei kirjata uuden hallituksen ohjelmaan, ne tuskin toteutuvat neljän seuraavan vuoden kuluessa.

Esimerkiksi YK:n vammaissopimuksen ratifioinnin on jo ounasteltu siirtyvät peräti vuoteen 2016. Vaikka Suomi voittikin komeasti jääkiekon maailmanmestaruuden ruotsalaisten nenän edestä, vammaispolitiikassa olemme länsinaapuria edelleen monta vuotta jäljessä.

Kaikkea ei voi
mitata rahassa

Tämänkertaisten hallitusneuvottelujen päähenkilöt eivät ole toistaiseksi kunnostautuneet ihmisoikeustaistelijoina. Heidän ajatuksissaan taitaa vilistää enimmän osan aikaa numeroita - joko äänimääriä tai euroja. Viime viikkoina on usein tuntunut kuin Suomen politiikan ainoa merkittävä asia olisi tukipaketti, jolla on määrä pelastaa Portugali talousahdingosta.

Politiikan nykyinen kärkikaarti ei ilmeisesti ole itse kokenut tai edes lähietäisyydeltä nähnyt kotimaan ihmisoikeusongelmia. Kokemattomuuden voi antaa anteeksi mutta ei sitä, jos ei tahdo tai tohdi kuulla ja nähdä, mitä ihmiset yrittävät kertoa.

Taloudellisia realiteetteja ei pidä vähätellä. Vammaisten ihmisoikeuksissa on kuitenkin ensisijaisesti kysymys aivan muusta kuin rahasta. Suomalaisella yhteiskunnalla olisi varaa taata vammaisille jäsenilleen ihmisarvoinen elämä, jos poliittista tahtoa riittäisi.

Monien vammaisten arjessa yhdistyvät taloudellinen vähäosaisuus ja karkeat ihmisoikeusloukkaukset.

Tilanne on kai poliitikon silmin liian kamala katsottavaksi.

Vain yhteistyö
tuottaa tulosta

Huhtikuun vaalitaistelu jätti jälkeensä paljon kaunaa ja toraa. Mutta syntyi myös hyvää - esimerkiksi vetoomus vammaisten ihmisoikeuksien puolesta.

Suomi on - minun mielestäni onneksi - maa, jossa kaikki merkittävät uudistukset vaativat laajaa yhteistyötä. Toivon sydämestäni menestystä kaikille poliittisille vaikuttajille, jotka uskaltavat taistella vammaisten oikeuksien puolesta omassa leirissään. Se vaatii rohkeutta.

Uutta yhteistyötä olisi aika opetella myös vammais- ja omaisjärjestöjen johtajajien.

Liian usein kuulee, että nimenomaan ihmisoikeusasioissa nuo järjestöt jättävät ihmiset yksin juuri silloin, kun tukea eniten kaivattaisiin. Järjestöjen ylivoimaisesti tärkein yhteistyötaho ovat omat jäsenet - vammaiset ihmiset ja näiden läheiset.

En ymmärrä ollenkaan, miksi vaalia sydämellisiä suhteita päättäjiin, jotka eivät saa edes ratifioiduksi vuosia sitten allekirjoitettua YK-sopimusta. Tai mitä arvoa on yhteistyöllä sellaisten viranomaisten suuntaan, jotka rikkovat puolustuskyvyttömien ihmisten kohdalla sumeilematta lakien kirjainta ja henkeä?

Uusi yhteistyö ei aina viriä ennen kuin on väistelyn ja hymistelyn sijasta riidelty reippaasti ja sovittu rehdisti.

- - - - - - - -

Tekniikka oikutteli
tavallista pahemmin

Hyvin monet kommentoijat ovat valittaneet, että he eivät saaneet viime viikolla kommentteja läpi. Syy oli julkaisujärjestelmä Bloggerin, ja koski tuhansia muitakin blogeja.

Aika ajoin ei päässyt lainkaan kommentoimaan - ei sen puoleen bloggarikaan kirjoittamaan maa juttuaan. Koko ohjelmisto oli jopa huoltokatkolla. Tuoreimmat sitä ennen ilmestyneet päivitykset katosivat jonnekin virtuaaliavaruuteen.

Ei lannitusta. Tällä hetkellä tekniikka näyttää taas toimivan.

Hyvää äitienpäivää!

2011-05-08T08:42:00.001+03:00

Äitienpäivänä
- mosaiikkityö 5/2011.

Toukokuun toinen sunnuntai on omistettu äideille. Markkinamiesten sitkeistä yrityksistä huolimatta päivä näyttää säilyttäneen myös alkuperäistä merkitystään. Monessa perheessä äiti yrittää aamulla olla nukkuvinaan, vaikka keittiöstä kuuluu kuhinaa. Omin käsin on valmistettu tuhansia ja taas tuhansia ihania onnittelukortteja.

Sisareni Leena haluaa juhlistaa äitienpäivää, vaikka oman äitimme kuolemasta on jo monta vuotta. Tänä vuonna hän ei kuitenkaan tehnyt korttia vaan ryhtyi heti lomamatkalta palattuamme suunnittelemaan tarmokkaasti äitienpäivämosaiikkia. Hän pyysi minua julkaisemaan sen paitsi omalla Värivitamiini-sivustollaan, myös 'Anjan blogilaisille'.

Kukkien lisäksi mitali

Kehitysvammaisten lasten ja aikuisten äidit ansaitsisivat paitsi ruusun, myös taistelijamitalin. Jaatispostista olen hiljattainkin lukenut hätkähdyttäviä kertomuksia siitä, miten kotikunta pahimmillaan hankaloittaa vammaisperheiden elämää.

Meidän yhteisössämme useimmat tarinat liittyvät aikuisiin kehitysvammaisiin. Ne ovat hyvinvointivaltiona esiintyvässä yhteiskunnassa suoranaisia kauhukertomuksia.

Ainakin minä näen Leenan äitienpäivämosaiikissa toivon sävyjä.

Toivoa ja meidän kaikkien henkistä tukea tarvitsevat tänään erityisesti ne äidit ja isoäidit, joita yhteiskunta estää pitämästä yhteyttä kehitysvammaisiin lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa.

Vaikka ihminen tulee aikuiseksi, hän ei lakkaa olemasta vanhempiensa lapsi. Tuon siteen väkivaltaiseen katkaisemiseen yhteiskunnalla pitäisi olla todella vahvat perusteet. Jos aikuinen ihminen - kehitysvammainen tai niin sanottu normaali - tahtoo itse katkaista suhteet vanhempiinsa, hänen oikeutensa on se myös itse suoraan ilmaista. Välissä ei tarvita viranomaista sanansaattajaksi eikä etenkään tulkiksi.

Äitienpäivää vietetään kauneimman kevään aikaan. Keväässä on aina myös toivoa.

Aurinkoista äitienpäivää!

Tarkastusvirasto antoi toivoa

2011-05-03T20:56:00.000+03:00

Valtiontalouden tarkastusvirasto VTV näyttää olevan Suomessa se viranomaistaho, joka parhaiten ymmärtää kehitysvammaisten ongelmia. Ehkä ymmärtämystä olisi kuvitellut tulevan joltain muulta suunnalta, mutta hyvän näinkin.

Tuoreen tarkastuskertomuksen mukaan lainsäädännön hankaluudet ja keskushallinnon epäselvät linjaukset ovat vaikeuttaneet kehitysvammapalveluiden järjestämistä ja kehittämistä kuntasektorilla. Tarkastusvirasto antaa myös selvät pasmat siitä, miltä suunnalta prannusta pitäisi etsiä:

"Kehitysvammapalvelujen saatavuuden, laadun ja jatkuvuuden turvaamisen tulisi olla kehitystyössä keskeisellä sijalla. "

Verratkaapa tarkastusviraston kertomusta blogiyhteisömme vaalikysymyksiin ja uusmaalaisten kansanedustajaehdokkaiden alulle saattamaan vetoomukseen. Yllättävän paljon yhteistä!

Toivoa sopii, että viesti nyt kiirii myös pian alkaviin hallitusneuvotteluihin.

Matkalla ihminen oppii

2011-04-30T13:23:00.004+03:00

Maisemanvaihdos kannattaa.

Olen tehnyt sisareni Leenan kanssa kymmeniä lomamatkoja. Kaikista on jäänyt hyviä muistoja - paitsi yhdestä.

Päätimme vuosia sitten viettää pääsiäisen pyhät Riiassa. Sää ei olisi voinut olla yhtään surkeampi: sadetta, sumua, tuulta ja lämpötila nollan paikkeilla. Kaikki paikat olivat kiinni. Hotellissa oli kyllä lämmintä mutta harvinaisen tylsää.

Sen reissun jälkeen olemme aina muistaneet ottaa Leenalle mukaan luonnoskirjan, puuvärit js muutaman kauniisti kuvitetun aikakauslehden. Kärsimättömämpi meistä kahdesta olin kyllä minä; kirjojakin oli muistaakseni matkassa yksi ainoa.

Joillain matkoilla seurue on ollut suurempi. Toiset matkakumppanit ovat ymmärtäneet Leenan erityistarpeet erinomaisesti, joku onneton ei ollenkaan.

On yleensäkin rasittavaa reissata itsekkäiden mänttien kanssa. Sellaiseen en ole ajatellut ainakaan loma-aikoina enää ryhtyä. Matkustelu näet opettaa, vaikka ei ihan Siperiassa saakka kävisikään.

Erityisen ihanaa lomailua

Hurskastelisin, jos väittäisin, etten enää kaipaa koskaan muunlaisia matkoja kuin näitä, joilla Leena on mukana. Juuri nyt tilanne vain on se, että jos minä matkustan lomalle, matkustaa Leenakin.

Ajan mittaan asiat varmaan taas muuttuvat. Leena tarvitsee muutenkin paikan, jonne hän voi aina joskus asettua hyvällä mielellä muutamaksi päiväksi.

Tällä kertaa yhteinen loma on ollut erityisen tarpeellinen - ja erityisen ihana. Yhtään ei ole haitannut edes se, että lämpöasteita olisi voinut olla muutama enemmän.

Uudessa ympäristössä meidän molempien on ollut helppo puhua menneen vuoden kipeistä kokemuksista. Keskustelua on käyty Leenan tahtiin ja hänen aloitteestaan - eikä suinkaan koko aikaa. Lomallahan täällä ollaan! Jokainen juttutuokio on joka tapauksessa keventänyt selvästi mieltä, molemmilta.

Luoja suokoon, ettei kukaan enää keksi ehdoin tahdoin ja omista itsekkäistä syistään sysätä Leenan elämää raiteiltaan. Jos joku kuitenkin päättäisi yrittää, taitaisi saada vastaansa entistä vahvemman ja määrätietoisemman Leenan. Onko sittenkin totta, että se mikä ei tapa, vahvistaa?

Hyvään ei vastata hyvällä

Olen useamman kerran jostain lukenut, että kaikki kehitysvammaiset eivät ole aurinkoisia downeja. Eivät tosiaan ole, mutta heitäkin on. Yhden sellaisen tunnen oikein hyvin. Ja minusta hänellä ja kaltaisillaan on oikeus onnelliseen elämään, vaikka ympärillä monet ‘normaalit’ olisivat päättäneet elää kaunan ja kielteisyyden sävyttämän elämän.

Leenan lomakokemusten riemua katsellessani olen miettinyt, manaako juuri tuo aurinkoisuus ja ystävällisyys joistakin ihmisistä pirun pintaan. Onneksi kohteliaisuuden ja ystävällisen hymyn vaikutus on sentään useimmiten täsmälleen päinvastainen - esimerkiksi tällä lomasaarella.

Myönteisen elämänasenteen herättämä katkeruus taitaa aika usein näennäisesti kohdistua johonkin läheiseen, vaikka eniten lopulta kärsii kehitysvammainen ihminen. Mistä muusta voi olla kysymys niissä kymmenissä uskomattomissa kokemuksissa, joista omaiset ovat tämän blogin kommenteissa kertoneet?

Kun kukaan ei tahdo auttaa

Viime kesänä käynnistynyt tapahtumasarja sisareni elämässä ei unohdu minulta luultavasti koskaan - ainakaan jos saan säilyttää edes kohtalaisen muistin elämäni loppuun.

Tunnevyyhti on viime viikkoina alkanut hieman avautua. Alan jo ymmärtää, että samassa sykkyrässä on ollut

vakavaa järkytystä
piinaavaa pelkoa
pohjatonta pettymystä
suurta surua
silmitöntä suuttumusta.

Kun suuttumus on loiventunut, suru on samaan aikaan syventynyt. Puhun siis surusta, en esimerkiksi masennuksesta.

Opin, että julkinen valta ei tosipaikan tullen auta kehitysvammaista ihmistä - ellei tämä sitten mukisematta taivu virkamiesten tahtoon. Se, että omaisia ei tueta, on osoittautunut lähinnä vakiintuneeksi toimintatavaksi. Hyvinvointi- ja sivistysvaltioon lujasti luottaneelle nuo kokemukset ovat olleet kieltämättä kovia.

Olen ylpeä sisarestani Leenasta, joka pystyi pitämään oman päänsä rankassa painostuksessa. Hän ei hellittänyt oikeudestaan valita itse asuinpaikkansa. Sattumoisin hänellä oli asiassa tukenaan Suomen perustuslaki. Leena itse ei sitä kovin yksityiskohtaisesti tunne, mutta muille - akateemisesti koulutetuille tai muuten fiksuina esiintyville - sen luulisi sentään olevan tuttu.

Ymmärtääkö elämäänsä vai ei?

Minulle on vasta vähin erin valjennut, mistä niin sanotussa laajassa edunvalvonnassa on inhottavan usein kysymys. Jos kehitysvammaista ihmistä ei muuten saada ahdettua haluttuun muottiin, hänen kykynsä ymmärtää ’henkilöönsä liittyviä asioita’ asetetaan kyseenalaiseksi.

Asian voi kuulemma saattaa kerran toisensa jälkeen tuomioistuimen tutkittavaksi, jos ensimmäisellä yrittämällä ei saa mieleistään tulosta. Vakaumuksellisimmat nujertajat pystyvät kuulemma työllistämään tällä tutkinnalla virkamieskuntaa oikein merkittävästi.

Minusta on alkanut tuntua aina vain oudommalta, että ihmisen kyky ymmärtää, mikä hänelle on parasta ja mitä hän itse haluaa, mitataan asiakirjojen perusteella virastoissa. Elämässä se kuuluisi mitata.

Iloista vappua!

Kevät tuli sittenkin

Auringossa ankaran talven jälkeen

2011-04-26T10:30:00.007+03:00

Historia auttaa irtautumaan arjesta.

Viime pääsiäistä vietin Suomessa suomalaiseen tapaan.

Tänä vuonna pääsiäisvalmistelujen ainoa tavoite oli saada laukut pakattua ja päästä lähtemään reiluksi viikoksi pois maisemista, joissa yhä nousee usein mieleen monen kuukauden painajainen.

Täällä sitä ollaan Välimeren auringossa. Sää on suosinut - kuten muuten aina, kun matkaseurueeseen kuuluu sisareni Leena. Hän lähettää kaikille 'blogilaisille' paljon terveisiä ja toivottaa hyvää kevättä.

Leenalle hymyilee nyt koko elämä, vaikka taivaanrannalla valitettavasti näkyi siellä kotimaassa edelleen ukkospilviä.

Viime vuoden pääsiäisenä olin vielä kohtalaisen tietämätön siitä, millainen isänmaa Suomi on kaikkein heikoimmille jäsenilleen. Nyt tiedän, että yhteiskuntamme on pahimmillaan järkyttävä kova ja kylmä, välinpitämätön ja epäoikeudenmukainen nimenomaan niille, jotka eivät pysty itse itseään puolustamaan.

Erityisen järkyttynyt olen viranomaisten ja yksittäisten virkamiesten toiminnasta. Perustuslain 22. pykälän mukaan "julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen". Ikävän usein julkisen vallan edustajat näyttävät omaksuneen aivan vastakkaisen roolin: he ovat ensimmäisinä polkemassa kehitysvammaisen ihmisen oikeuksia.

Politiikkaa on 
vaikea välttää

Sain kevättalvella aika paljon sähköpostiviestejä, joissa pahoiteltiin tai paheksuttiin, että eduskuntavaalit olivat blogissa niin vahvasti esillä.

Kehitysvammaisten ihmisoikeudet eivät Suomessa toteudu muuten kuin lain voimalla. Ja lait säätää eduskunta. Sen myös pitäisi ratifioida vammaisten oikeuksia koskevan YK-sopimus.

Yhteisömme ei ole kovin ponnekkaasti vaatinut uutta lainsäädäntöä. Ehkä eniten on ollut esillä kehitysvammalain 42. pykälä eli niin sanottu pakkokeinopykälä. Se jos mikä vaarantaa epämääräisyydellään ihmisoikeudet.

Tärkeintä on saada viranomaiset noudattamaan voimassa olevia lakeja myös silloin, kun kysymys on kehitysvammaisista ihmisistä.

Tavoite ei toteudu, ellei valvonta tehostu. Valvonnan lisäksi tarvitaan sanktioita. Esimerkiksi kunnat pääsevät pienellä huomautuksella, vaikka rikkoisivat ihmisoikeuksia.

Tietääkseni Lopen kunta ei saanut miltään valvovalta viranomaiselta edes huomautusta siitä, että sen toimintakeskuksen kirjalliset säännöt rikkoivat törkeästi kehitysvammaisten asiakkaiden ihmisoikeuksia.

Miksi juuri kehitysvammaisiin ihmisiin kohdistuvat rikkeet ja suoranaiset rikokset niin helposti lakaistaan maton alle?

Blogi palaa takaisin
tavalliseen elämään

Blogin painopiste siirtyy takaisin kehitysvammaisten ihmisten ja heidän läheistensä arkeen. Toivon, että te lukijat innostutte taas kommentoimaan.

Mitä enemmän aitoja esimerkkejä saamme esiin, sitä vakuuttavampia olemme myös ‘poliittisissa’ vaatimuksissamme.

Yhtä tervetulleita ovat sekä kovat kokemukset että kertomukset siitä, miten asiat ovat järjestytyneet parhain päin. Olemme pystyneet vinkeillämme konkreettisesti auttamaan muutamia; niin he ovat tämän blogin kommenteissa ja minulle lähettämissään sähköpostiveisteissa vakuuttaneet. Vertaistuelle tuskin voi olla liikaa kanavia.

Vajaan vuoden kuluessa Sydän paikaltaan -blogissa on julkaistu jo reilusti yli 3 000 kommenttia.

Useita satoja kommentteja olen jättänyt julkaisematta. Etenkin alkukuukausina kommenteista oli sopimattomia, vähintään hyvien tapojen mutta ymmärtääkseni usein myös lakien vastaisia.

Paljon useammat kommentit jäivät julkaisematta siksi, että niissä kerrotut erittäin rankat tapaukset olisi mielestäni ollut liian helppo tunnistaa. Olkaa varovaisia. Virkamiesten kosto on tullut jo liian monille liian tutuksi.

Koituuko salassapito 
turvaksi vai turmaksi?

Olen ajatellut julkaista noin kerran viikossa sellaisen kirjoituksen, jossa nostan esille konkreettisen teeman. Jos se ei maistu, on täysin luvallista keskustella myös mistä tahansa muusta.

Ensimmäiseksi keskusteluteemaksi ehdotan salassapitoa. Alustus jää loman vuoksi nyt kirjoittamatta, mutta uskon kommentteja tulevan ilman sitäkin:

Onko kehitysvammaisilla ihmisillä käytännössä sama salassapidon suoja kuin muilla?
Käytetäänkö salassapitovelvoitetta aikuista kehitysvammaista ihmistä vastaan, kun hänet tahdotaan eristää läheisistään?

Kertokaa kokemuksianne ja näkemyksiänne - myös kaikesta muusta, mikä mielessä liikkuu.

Toisessa kirjoituksessa olen muuten ajatellut viikoittain keskittyä henkilökohtaisiin kokemuksiini kehitysvammaisen ihmisen läheisenä. Kerron jotain myös Leenan elämästä, jos hän itse niin haluaa. Parempi kyllä seurata hänen omia verkkosivujaan: Värivitamiini-nettinäyttelyä ja Kukkaniityllä-blogia

Vetoomukselle lisää allekirjoittajia

2011-04-18T22:36:00.003+03:00

Simpukkasaari
- mosaiikkityö 4/2011.

Sunnuntain eduskuntavaalien tulos on mikä on. Asennoitumistaan siihen voi jokainen onneksi vielä miettiä. Ensimmäisten tunnekuohujen hieman tasaannuttua tilanteessa alkaa ehkä näkyä myös mahdollisuuksia, ei pelkkiä uhkia.

Vaalien jälkeinen päivä oli ainakin minulle suurempi järkytys kuin itse tulos. Kenellekään ei olisi kuvitellut tulleen yllätyksenä, että perussuomalaiset nousivat suureen vaalivoittoon. Mutta ilmeisesti se kuitenkin tuli. Mikä muu selittää monet monituiset kiukunpurkaukset?

Tyytymättömyys
ei ole synti tai rikos

Poliitikkojen lisäksi on paljon muitakin, jotka eivät olleet alkuunkaan aistineet yhteiskunnassamme jo pitkään muhinutta tyytymättömyyttä ja turhautuneisuutta. Siltä ainakin tuntuu, kun lukee, miten niin sanotut tavalliset ihmiset ovat tänään netissä vaalitulosta kommentoineet.

Perussuomalaisia äänesti yli puoli miljoonaa suomalaista. En jaksa uskoa, että he kaikki olisivat aivottomia äärioikeistolaisia.

Myös monia muita puolueita äänestäneet pistivät vanhoja kansanedustajia säälittä vaihtoon. Pitäisikö näidenkin äänestäjien järjenvaloa epäillä? Jos pitää, niin miksi vaaleja kannattaa edes järjestää?

Pettymystä mutta
myös uutta toivoa

Sydän paikaltaan -yhteisön vaalikysymyksiin vastanneista kovin moni ei tullut valituksi. Ne kaksi vanhan eduskunnan jäsentä, jotka ottivat haasteemme vastaan, pitivät sentään edelleen paikkansa. Toivottavasti yhteys kristillisdemokraattien Päivi Räsäseen ja vihreiden Outi Alanko-Kahiluotoon säilyy ja lujittuu vaalien jälkeen.

Tätä kirjoitettaessa on vielä epävarmaa, tuleeko kokoomuksen Laura Räty valituksi vai jääkö hän varasijalle. Eroa lähimpään kilpakumppaniin oli ennen Helsinkin vaalipiirin tarkituslaskentaa vain viisi ääntä.

Muista 'omista' ehdokkaistamme lähimmäs valintaa pääsi käsittääkseni perussuomalaisten Marja-Leena Gröhn Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.

Vetoomukselle
lisää allekirjoittajia

Uudenmaan vaalipiirissä joukko vammaisten oikeuksista kiinnostuneita ehdokkaita sai aikaan yhteisen vetoomuksen. Hyvien ehdokkaiden runsaus myös hajotti ääniä. Vetoomuksen alkuperäisistä allekirjoittajista tuli sentään yksi valituksi uuteen eduskuntaan: perussuomalaisten Johanna Jurva.

Juha Kovanen kertoi Facebook-ryhmässä Kehitysvammaisten ja vanhusten oikeuksien puolesta, että vetoomuksen on allekirjoittanut jo yli 30 vaaleissa ehdokkaana ollutta.

Juuri nyt kiireisin tehtävämme on värvätä vetoomukselle uusia allekirjoittajia. Tärkeintä on saada mukaan mahdollisimman monta kansanedustajaa.

Jätän tarkemman vaalianalyysien toiseen kertaan ja pistän vielä tänä iltana muutaman meilin matkaan. Tehkää te muut samoin.

Viime hetken vaalivinkkejä

2011-04-16T07:59:00.003+03:00

Monet tuntuvat tuskailevan vaalipäivään asti, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta pitäisi äänestää.

Uudenmaan vaalipiirissä kehitysvammaisten ihmisoikeuksista kiinnostuneita ehdokkaita on runsaasti, Pohjois-Karjalassakin muutama. Muualla äänestäviä emme tässä blogissa ole pystyneet kovin paljoa auttamaan. Olemme saaneet liikkeelle vain yhden ehdokkaan vaalipiiriä kohden - jos sitäkään.

Otetaan siis loppukiri. Tietooni tuli kahdesta luotettavasta lähteestä, että Helsingin ehdokkaista kehitysvammaisten oikeuksia on rohkeasti puolustanut Laura Räty. Pyysin häneltä pikakommentin yhteisömme vaalikysymyksiin.

Jos te muut tiedätte tai vielä tänään löydätte muista vaalipiireistä sopivia ehdoikkaita, lähettäkää vinkit kommentteina.

Laura Räty ottaa kantaa
kehitysvammaisten asemaan

"Kehitysvammaisten ja heidän perheidensä pompottelu on lopetettava!

Vammaispalveluihin tarvitaan lisää valinnanvapautta. Olen poliittisen urani aikana saanut seurata aivan läheltä muutamien helsinkiläisten perheiden taistelua. Kehitysvammaisten lasten vanhemmat ovat tottuneet puolustamaan oikeuksiaan, mutta kenenkään ei mielestäni pitäisi joutua taistelemaan valtavaa byrokratiaa ja virkamieskoneistoa vastaan. Perheiden tulisikin itse saada valita juuri heille sopivat palvelut.

Henkilökohtainen budjetointi on nyt kokeilussa Helsingin vanhuspalveluissa. Se on pikaisesti laajennettava koskemaan myös kehitysvammaisia. Henkilökohtainen budjetointi laajentaa valinnanvapautta ja edesauttaa perheitä saamaan juuri heille sopivia palveluita."

Laura Räty
Kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja
Kaupunginhallituksen jäsen
Ehdokkaana Helsingin vaalipiirissä

Selaa vastauksia
vaalikysymyksiin

Parhaan kuvan täällä esittäytyneiden ehdokkaiden linjasta saat, kun tutkit heidän vastauksiaan vasemmassa valikossa oleviin vaalitentteihin.

Miksi meidän pitää pelätä?

2011-04-13T19:45:00.002+03:00

Taivas on sininen ja
valkoinen -
akryylimaalaus 4/2011.

Ennakkoäänet on eduskuntavaaleissa annettu. Sen verran väkeä lähtee varsinaisena vaalipäivänäkin liikkeelle, että vielä vaalitaistelu ei ole ratkennut. Moni empii yhä, äänestäisikö ja jos, niin mitä puoluetta ja ketä ehdokasta.

Varmaa lienee vain se, että perussuomalaiset korjaavat suurimman voiton. Miten suuren, sitä ei tiedä toistaiseksi kukaan.

Itse en perussuomalaisia äänestänyt - en edes aikonut. Yhtä selvää oli jo kuukausia, etten äänestä ainuttakaan vanhan eduskunnan jäsentä. Valtaosa karsiutui pois siksi, etten ole saanut heiltä viesteihini minkäänlaista vastausta. Loppujen kohdalla oli muita esteitä.

Vanhat valtapuolueet ovat johtajiensa suulla sättineet persujen menestyksestä lähinnä kahta tahoa: Timo Soinia ja tyhmiä äänestäjiä. Jotenkin tuntuu, että peiliinkin kannattaisi katsoa.

Pettymys voi
vielä lientyä

Monet kommentit tässä blogissa ovat vaalinalusviikkoina heijastelleet pettymystä. Vastaamaan tulleet ehdokkaat ovat toki saaneet kiitosta. Monen mieltä kuitenkin kaihertaa, että vain kahta kansanedustajaa asiamme on kiinnostunut. Päivi Räsänen ja Outi Alanko-Kahiluoto ovat tasan yksi prosentti eduskunnan jäsenistä.

Toivottavasti vaalipäivän iltana voimme karistaa edes osan pettymyksestä pois. Suurimman ilon tuottaa tietysti se, että 'omia' ehdokkaitamme tulee valituksi uuteen eduskuntaan. Uskon niin käyvän.

Itse olen valmis nauttimaan häpeilemättä myös vahingonilosta. Putoaminen olisi aivan oikein jokaiselle kansanedustajalle, joka ei ole pyynnöistä huolimatta tahtonut viime kuukausinavastata sanallakaan huolestuneisiin kysymyksiimme. Heillä tuskin on muissakaan asioissa sydän paikallaan.

Pelko ei ole
poistunut

Itse elin etukäteen siinä toivossa, että yhteisömme vaalikampanja toisi toivoa kehitysvammaisille - toivoa siitä, että Suomi tahtoo tarjota heillekin ihmisoikeudet. Toivon kipinöitä on näkynyt. Erityisen rohkaiseva oli uusmaalaisten, eri puolueita edustavien ehdokkaiden yhdessä julkistama kannanotto.

Aloitimme vaalitenttimme pelosta, jonka kanssa monet kehitysvammaiset ja heidän omaistensa joutuvat elämään joka päivä. Ainakaan omat pelkoni eivät ole vähentyneet, päinvastoin.

Kaikkein pahimmalta on tuntunut se, miten Viola Heistosen tapaukseen on suhtauduttu. Linkkiä videoon, jossa hän kertoo oman tarinansa, tiedän levitetyn ahkerasti niin poliitikoille kuin medialle. Toistaiseksi mikään yritys ei ole tuottanut tulosta. Viranomaiset ja päättäjät vaikenevat kuin muuri.

Onko virinnyt
uusia ideoita?

Lupasin muutama viikko sitten, että kun muut vaalikysymykset on käyty läpi, palaamme vielä uudemman kerran pelkoon: miten sen voisi voittaa? Ihmisten, jotka eivät ole tehneet mitään erityistä pahaa, ei mielestäni kuulu hyvinvointi- ja sivistysvaltiossa pelätä viranomaisia - vai olenko väärässä?

Toistan siis vielä kerran nämä kysymyksistä kaikkein kipeimmät:

Kehitysvammaisten ihmisten ja heidän läheistensä elämää leimaa nykyisin kohtuuttoman usein pelko, jonka synnyttävät viranomaisten ja myös joidenkin yksityisten hoivayritysten vihamielinen ja uhkaava asenne ja mielivaltaiset toimintatavat. Esimerkiksi yksinvaltaisten valtuuksien määräämistä yleiselle edunvalvojalle, samoin tapaamisrajoituksia ja -kieltoja käytetään rangaistuksen tapaan.   Mitä olet valmis tekemään tämän ihmis- ja perusoikeuksia syvästi loukkaavan tilanteen korjaamiseksi?
Mikä on se uusi, konkreettinen ja nopeasti toteutettava keino tai kanava, jolla luottamusta päästään rakentamaan ja ilmeisiin vääryyksiin puuttumaan?    Tavallinen valitus- ja muistutusmenettely ei riitä eikä aina edes tule kysymykseen. Juuri kantelut ja valitukset, jopa sähköpostiviestit, on oikeussalissa esitetty todisteina toimintarajoitteisen ihmisen omaista vastaan.   
Olisiko kiireisin tehtävä selvittää puolueettomalla tutkimuksella pelon ja luottamuspulan laajuus ja syvyys? Uskotko sinä, hyvä kansanedustajaehdokas, ilman tutkimustakin näissä asioissa kansalaisten, esimerkiksi omaisten, kokemukseen ja sanaan?

Kertokaa, jos uusia ajatuksia on syntynyt. Niitä tarvitaan vaalien jälkeen.

Puhu poliitikko, vastaa virkamies

2011-04-09T08:43:00.008+03:00

Kesän värit
- helmin koristeltu
akryylimaalaus 4/2011.

Blogiyhteisömme vaalikysymyksiin on ilmaantunut vastaajia enemmän kuin etukäteen kuvittelin.

Vielä enemmän on ollut ilmoittautuneita, mutta aika monien innostus näyttää lopahtaneen alkuunsa.

Tähän mennessä ehdokkaista kahden voi mielestäni päätellä sitoutuneen lujasti tavoitteisiimme ja suorastaan liittyneen joukkoomme. Uudenmaan vaalipiirissä ehdolla olevat kokoomuksen Tiina Viitanen ja SDP:n Mari Rantanen ovat selvästi kiinnostuneet asiastamme muustakin syystä kuin oman vaalimenestyksensä vuoksi.

Tiina ja Mari ovat ahertaneet myös Facebook-ryhmässä Kehitysvammaisten ja vanhusten oikeuksien puolesta.

Parhaana asennemittarina pidän sitä, miten muut ovat suhtautuneet yhteen ehdokkaaseen - nimittäin Viola Heistoseen, joka on kuulunut yhteisöömme jo aiemmin. Vaalikampanjan aikana tuli julkisuuteen video, jossa Viola kertoo oman tarinansa: sen miten virkaedunvalvoja ja yksityinen hoitokoti ovat estäneet häntä jo pitkälti toista vuotta tapaamasta autistista, puhumatonta tyttärenpoikaansa.

Tiina ja Mari olivat ehdokkaista ainoat, jotka blogin palstoilla ovat ottaneet Violan tilanteeseen kantaa.
Ehkä muut ovat nähneet asian puoluepoliittisena, mikä on paha virhe.

Ihmisoikeudet eivät katso puoluekantaan vaan kuuluvat kaikille ihmisille - oli vaalit tai ei.

Yhteys ei katkea
eduskuntavaaleihin

Varmaan mukaan lähteneissä on monia muitakin vilpittömiä, mutta vaalikiireiden keskellä meidän yhteisöllemme ei ole riittänyt kovin paljon aikaa. Niitä, jotka ovat ilmaisseet edes jonkinlaista kiinnostusta, ei kannata moittia ankarimmin.

Emme unohda valituiksi tulevia ‘omia’ ehdokkaita vaalien jälkeenkään. Jatkamme valistusta ja lobbausta, kysymme mielipiteitä ja kerromme kentän kuulumisia. Kyllä heistä kelpo edustajia saadaan, kunhan jaksetaan valmentaa.

Ne, jotka eivät tule valituiksi nyt, vaikuttavat vuorenvarmasti muualla yhteiskunnassa. Toivottavasti heihinkin on rakentunut kestävä yhteys.

Kansanedustajia 
ei jaksa kiinnostaa

Vanhan eduskunnan jäsenistä vain kaksi on ilmaantunut vastaamaan kysymyksiimme: vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto Helsingin vaalipiiristä ja kristillisdemokraattien Päivi Räsänen Hämeen vaalipiiristä.

En jaksa uskoa, että kaikki muut, joille sanaa on saatettu, suhtautuisivat kielteisesti tai edes välinpitämättömästi kehitysvammaisten oikeuksiin. Enemmän epäilen, että kokeneet poliitikot tuntevat vaalikarjansa.

Onko kehitysvammaisten puolustajaksi leimautuminen haitta kilpailtaessa muiden, suurempien kansalaisryhmien äänistä?

Kieltäytymällä kannanotoista ehdokkaat tulevat ottaneeksi vaarallisen kannan ihmisoikeuksiin. Niillä ei ilmeisesti ole väliä, jos syrjityt ja sorretut ihmiset sattuvat asumaan Suomessa ja/tai olemaan syntyperäisiä suomalaisia.

Erittäin huonoa esimerkkiä näytti taannoisessa Facebook-tentissä kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Valtiovarainministeri ja varapääministeri kieltäytyi ehdottomasti vastaamasta kehitysvammaisten ihmisoikeuksia koskeviin kysymyksiin.

Enää en löydä kokoomusministereiden tenttejä netistä, mutta Kataisen käytöstä voi verrata vaikkapa siihen, mitä hän julistaa kohduudesta videolla. Pientä ristiriitaa?

Virkamiehet seuraavat 
päättäjien esimerkkiä

Vastaamattomuus on tuttuakin tutumpaa niille, jotka yrittävät hoitaa kehitysvammaisen läheisensä asioita viranomaisten kanssa. Etenkin sähköpostiviestit jäävät säännönmukaisesti vastausta vaille.

Vastaamatta jättäminen on kuvaava osoitus siitä, miten piittaamattomasti jotkut viranomaiset ja yksittäiset virkamiehet suhtautuvat Suomen lakiin: se ei tunnu koskevan heitä. Järkyttävintä on, että ylimielisyys ja laittomuus näyttää olevan yleisintä sosiaalialalla - siis siellä, missä toiminnan perusideana pitäisi oll auttaa ja tukea ihmisiä.

Ehdotan, että tästä lähtien muistutamme vastaamatta jättäville virkamiehille heidän velvollisuuksistaan ja lisäämme vakuudeksi mukaan kaksi linkkiä:

Hallintolain 8 §:n mukaan viranomaisen on toimivaltansa rajoissa annettava asiakkailleen tarpeen mukaan hallintoasian hoitamiseen liittyvää neuvontaa sekä vastattava asiointia koskeviin kysymyksiin ja tiedusteluihin.

 Oikeusasiamies 90 vuotta -kirjassa Terhi Arjola-Sarja ottaa artikkelissaan Oikeusasiamies hyvän hallinnon kehittäjänä kantaa siihen, pitääkö viranomaiselle tulleeseen sähköpostitiedusteluun vastata. Vastaus on hänen mielestään selvä: hyvä hallinto edellyttää asiallisiin tiedusteluihin vastaamista.

Päättäjien ja virkamiesten linja on hämmästyttävän yhdenmukainen: vaietaan kuin muuri heti, kun keskusteluun nousee kehitysvammaisten ja heidän omaistensa oikeus ihmisarvoiseen kohteluun.

Kun vaalit ovat ohi, pitää ryhtyä miettimään, voisivatko vaikenemisen muuria murtaa riittävän räväkät otteet sosiaalisessa mediassa. Pitäisiköhän perustaa uusi Facebook-sivu

Vastaa, virkamies!

Vai pitäisikö siirtyä suoraan kansalaistottemattomuuteen, joka ei rikkoisi vaan päinvastoin hyödyntäisi Suomen lainsäädäntöä:

Muutama tuhat kantelua oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle saattaisi kiinnittää huomion siihen, että virkamiehet rikkovat vastaamattomuudellaan räikeästi lakia joka ainoa päivä.

Ehdokkaat löysivät toisensa

2011-04-07T13:28:00.000+03:00

Uudenmaan vaalipiirin 13 ehdokasta on julkistanut yhteisten kannanoton vammaisten oikeuksista. Hienoa on, että tavoitteet ovat yhteiset yli puoluerajojen. Vähemmän hienolta taas tuntuu, että muissa vaalipiireissa kiinnostus vammaisten asioihin näyttää kampanjoissa olevan hyvin vähäistä.

Kannanotto

"Me maaliskuussa 2011 Vantaalla ja Keravalla pidettyihin, vammaisten oikeuksia käsitelleisiin asukas- ja vaalitilaisuuksiin osallistuneet kansanedustajaehdokkaat ajamme vammaisten ihmisoikeuksia myös tultuamme valituiksi kansanedustajiksi tai jatkamme muuten samojen teemojen puolesta taistelemista.

Ajamme alla olevia vaatimuksiamme vammaisten oikeuksien turvaamisesta seuraavaan
hallitusohjelmaan sidosryhmiemme kautta.

1. Erityisryhmien asumispalvelut tulee jättää kilpailutuksen ja hankintalain ulkopuolelle. Vammaisilla ihmisillä tulee olla oikeus YK:n vammaissopimuksen mukaisesti päättää asumisestaan ja siitä kenen kanssa asuu.

2. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja tulee välittömästi ratifioida.

3. Suomen vammaispoliittisen ohjelman VAMPO 2010-2015 esittämiä toimenpiteitä tulee toteuttaa.

4. Vammaislait tulee yhdistää. Kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain § 42 " pakkoa voidaan käyttää, jos kehitysvammahuollon toteuttaminen tai toisen turvallisuus välttämättä vaatii" ja pakon käyttö ja itsemääräämisoikeuden rajoitukset tulee uudelleen ja tarkasti säädellä.

5. Holhouslainsäädännöstä tulee poistaa vajaavaltaiseksi julistaminen ja toimintakelpoisuuden rajoittaminen. § 29 perusteella päämiehelle voidaan määrätä viranomaisedunvalvoja päättämään päämiehen kaikista sellaisista asioista joiden merkitystä päämies ei ymmärrä. Tämä mukaan vammainen voidaan määrätä viranomaisedunvalvojan täydelliseen holhoukseen, mikä on
ihmisarvoa loukkaavaa eikä liene YK:n vammaissopimuksen hengen mukaista. Omaisten apua ja asiantuntemusta ei saa ohittaa. Tuetun päätöksenteon mallia tulee kehittää.

6. Vammaisten asumispalveluiden valvontaa ja ohjausta pitää tiukentaa ja kehittää. Työntekijöille tulee määrätä Ruotsin Lex Sarah’in mallin mukainen ilmoitusvelvollisuus, jos havaitsevat epäkohtia asiakkaiden kohtelussa.

Työntekijöiden taustat ja rikosrekisterit tulee selvittää. Sosiaalialan työntekijöille tarvitaan terveydenhuollon terhikkiä vastaava rekisteri.

Vammaisten eristämistä ja vieraannuttamista omaisistaan emme voi sallia. Vammaisen omaiset edustavat useimmiten vammaisen tärkeimpiä ihmissuhteita ja ovat heidän kannaltaan yhteisöllinen rikkaus. Vammaisten omaiset on huomioitava hoitosuunnitelmia laadittaessa."

Allekirjoittajat

Kannanoton ovat allekirjoittaneet seuraavat uusmaalaiset ehdokkaat, joista osa on jo entuudestaan tuttuja Sydän paikaltaan -blogin lukijoille-

Erja Hakkarainen, Vihr
Johanna Jurva, PS
Kirsi Kanerva-Poranen, Vihr
Juha Kovanen, SKP
Pirkko Kuusela, SDP
Marketta Partonen-Rekola, Kesk
Maria Rajakari, KD
Mari Rantanen, SDP
Tiina Sandberg, SKP
Mariitta Savolainen, Kesk
Tarja Tallqvist, KD
Kati Tyystjärvi, Vas
Tiina Viitanen, Kok.

Lisää tärkeitä kysymyksiä - vaalitentti 5

2011-04-06T07:49:00.001+03:00

Sininen meri
- akryylimaalaus 4/2011.

Ennakkoäänestys alkaa tänään. Nostan siis esille loputkin vaalikysymykset. Ennen varsinaista vaalipäivää pyydän vielä ahkerimmilta vastaajilta pienet yhteenvedot.

Viidennen vaalitenttimme aiheet ovat sellaisia, jotka eivät ole luontevasti sopineet aiempien otsikoiden alle, mutta jotka ansaitsevat päästä esiin. Muut kysymyslistat löydät vasemmasta valikosta.

Ehdokas, vastaa kysymyksiin kommentoimalla tätä kirjoitusta (Klikkaa lopussa olevasta linkkiä Lähetä kommentti). Lue tarvittaessa ohjeet ehdokkaille sekä blogin yleiset kommentointiohjeet.

Miten kunnat saataisiin noudattamaan Valtioneuvoston periaatepäätökseen pohjautuvaa ohjelmaa, jonka tavoitteena on vähentää laitospaikkoja ja mahdollistaa kehitysvammaisten yksilöllinen asuminen? Miten voitaisiin estää uusien suurten asumiskeskittymien rakentaminen erityisryhmille?
Pitäisikö hankintapalvelulakia mielestäsi muuttaa vammaisten asumispalveluissa niin, että palveluiden käyttäjälle ja hänen omaisilleen jää lopullinen valinta? Nykyisen hankintalain mukaisissa kilpailutuksissa kunta ja palveluntuottaja sopivat 'kaupan' keskenään, jolloin palveluiden käyttäjälle ja hänen omaisilleen jää 'mykän tavaran' asema.
Miten turvaisit sen, että kehitysvammaisilla aikuisilla olisi mahdollisuus säännöllisiin terveystarkastuksiin ja tarvittavaan kuntoutukseen?
Miten tehostaisit valvontaa niin, ettei kehitysvammaisia ihmisiä enää yli- ja pakkolääkitä esimerkiksi hoitokodeissa? Nykyisin rauhoittavia lääkkeitä käytetään tukahduttamaan kehitysvammaisten ikävän ja kaipauksen tunteita, kun heidät pidetään jopa pakolla kokonaan erossa omaisistaan, tai puutteellisesta kommunikaatiosta johtuvia käytösoireita, kun ihmisen tahtoa ei haluta tai osata tulkata oikein.
Miten varmistaisit sen, että viranomaiset ja yksittäiset virkamiehet vastaisivat kehitysvammaisten ihmisten ja heidän omaistensa soittopyyntöihin ja sähköpostiviesteihin, samoin julkisuudessa esitettyihin, toimintarajoitteisten ihmisten oikeuksia yleisesti koskeviin asiallisiin kysymyksiin?
Miten vammaistutkimusta voitaisiin Suomessa lisätä? Onko peruspalveluministeri Paula Risikon ehdottama lahjoitusprofessuuri ainoa tapa päästä asiassa nopeasti eteenpäin?

Riemua salintäydeltä

2011-04-03T18:57:00.005+03:00

Ilo irti -tapahtuman esite.

Riihimäen kansalaisopiston salissa oli tänään iltapäivällä ilo irti. Tuon teeman ympärille rakentunutta tilaisuutta markkinoitiin kevään iloisimpana kulttuuritapahtumana - eikä syyttä. Sali oli täynnä väkeä ja tarjolla oli riemastuttavaa taidetta.

Kansalaisopistossa toimii kolme kehitysvammaisten taideharrastuksia edistävää ryhmää, jotka kaikki esittelivät tänään osaamistaan:

Väritaiteilijat
TOM TOM -rumpuryhmä
Oivanäyttämö.

Luovuuden iloa,
yhteistyön voimaa

Ilo irti oli itsessään hieno kulttuuritapahtuma. Taiteesta oli riisuttu pois turhamaisuus ja haudanvakavuus. Hauskaa oli sekä taiteilijoilla että yleisöllä. Kun en aiemmin ollut kokenut TOM TOM -rumpuryhmän esitystä, se oli minulle huikein elämys. Koko hieno joukko oli kuitenkin ilman muuta ansainnut tilaisuuden lopussa jaetut ruusunsa.

Samalla nähtävillä oli yhteistyön voima. Tilaisuutta oli kansalaisopiston kanssa järjestämässä paikallinen tukiyhdistys. Myös kaikkien kolmen ryhmän ohjaajat olivat selvästi mukana täydestä sydämestään.

Kevään valoa
sadesäähän

Sumu ja sateen tihutus unohtuivat reilussa tunnissa. Uskon, että jokainen alkoi taas uskoa kevään olevan tulossa.

Tässä blogissa on ehkä turhankin usein tullut keskityttyä epäkohtiin kehitysvammaisten ihmisten elämässä. Hyvä on kokea ja muistaa myös sellaiset valonpilkahdukset kuin Ilo irti -tapahtuma. Kun kehitysvammaisten ihmisoikeudet tunnustetaan, heille annetaan mahdollisuus myös sellaiseen ilmaisun riemuun, jonka Riihimäen kansalaisopiston salissa tänään aisti.

Eniten voitimme me, joille tarjoutui tilaisuus nauttia iltapäivän ilotulituksesta. Oivanäyttämön esityksen nimeä siteeraten: elämä on ihanaa.

Oikeus ammattiin ja työhön - vaalitentti 4

2011-04-01T19:56:00.000+03:00

Varanapit
- mosaiikkityö 3/2011.

Vaalipäivään on aikaa enää kaksi viikkoa. Ennakkoäänestys alkaa jo ensi viikolla. On siis aika asettaa ripeään tahtiin loput vaalikysymyksemme ehdokkaiden vastattaviksi.

Neljännen vaalitenttimme aiheina ovat kehitysvammaisten ammattikoulutus ja työmahdollisuudet. Aiemmat kysymyslistat löydät vasemmasta valikosta.

Koulutuksen
kautta työhön

Ehdokas, vastaa kysymyksiin kommentoimalla tätä kirjoitusta (Klikkaa lopussa olevasta linkkiä Lähetä kommentti). Lue tarvittaessa ohjeet ehdokkaille sekä blogin yleiset kommentointiohjeet.

Miten kehitysvammaisille ihmisille voidaan järjestää lisää ammatillisen erityisopetuksen koulutuspaikkoja sekä valmentavaan että tutkintoon johtavaan koulutukseen, laajentaa koulutustarjotinta monipuolisemmaksi ja lisätä etäkoulutuspisteitä kattavasti maan eri alueille?
Miten kehittäisit kehitysvammaisten oppisopimuskoulutusta enemmän työssäoppimisen suuntaan niin sanotun työammatin suorittamiseksi, laajentaisit koulutustarjotinta ja lisäisit etäkoulutuspisteitä?
Miten parantaisit kehitysvammaisten ihmisten työllistymistä ja avotyötoimintaa ja mahdollisuutta asianmukaiseen palkkaukseen?
Miten kehittäisit vaikeimmin vammaisten kuntouttavaa päivätoimintaa yksilöllisemmäksi ja asiakkaiden voimavarat paremmin huomioon ottavaksi?
Mitä ajattelet siitä, että monet kehitysvammaiset joutuvat vielä vanhuksinakin osallistumaan työ- tai päivätoimintaan?

Ihme tapahtui - kansanedustaja vastasi

2011-03-29T22:48:00.000+03:00

Ensimmäinen vanhan eduskunnan jäsen on vastannut yhteisömme vaalikysymyksiin. Vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto Helsingistä lähetti meille kommentteja oikein tukussa.

Parhaat pisteet pitää tosin edelleen antaa sinne, minne ne kohtuudella kuuluvat. Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, kansaedustaja Päivi Räsänen kirjoitti tähän blogiin kannustavia kommentteja jo silloin, kun yksikään muu poliitikko ei suvainnut vastata sanallakaan hätähuutoihimme.

Jos uskoisi poliittisiin salaliittoihin, voisi kuvitella vihreiden kansanedustajan tulleen paikkaamaan puolueensa ministerin hämmentävää ‘vastausta’ keräämiimme harmaan hoivan tapauskuvauksiin. Vaalien alla pienissäkin kuvioissa sattuneet virheet saattavat paisua käsittämättömän suuriksi, jos sattuvat joutumaan valtamedian hampaisiin.

Kaikella on hintansa

Outi Alanko-Kahiluoto vakuutti vastauksillaan ainakin minut siitä, että on liikkeellä omasta vapaasta tahdostaan. Uskottavuutta toi se, ettei hän sortunut kosiskeluun. Tietysti resurssipula ja henkilöstövaje ovat tuhannesti kuultuja selityksiä, mutta silti tosia.

Suomessa tuskin on tätä nykyä kovin monta sellaista hanketta, jonka hintalapun voisi jättää huomiotta. Saavutetut edut jylläävän julkisissa palveluissa melkein samalla mahdilla kuin työmarkkinapolitiikassa, ainakin ennen vanhaan. Vaikka uudistus olisi miten pätevästi perusteltu, sille on vaikea lohkaista resursseja, jotka olisivat pois jostakin vanhasta palvelusta tai etuudesta.

Kehitysvammaiset ovat tosin niin pieni ryhmä, ettei asioita olisi ylettömän kallista pistää kohtuulliseen kuntoon.

Ihmisoikeuksia ilmaiseksi?

Mielenkiintoista on, miten nihkeästi päättäjät ovat suhtautuneet sellaisiinkin tavoitteisiin, jotka voisi toteuttaa käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi. Ne liittyvät usein ihmisoikeuksiin, joita me tässä yhteisössä korostamme.

Vammaispoliittinen ohjelma VAMPO suorastaan pursuaa hyviä asioita. Niiden joukossa on monia, joiden ei katsota aiheuttavan lisärahoitustarvetta. Miksei niihin pistetä aivan erityistä vauhtia? Voiko kysymys olla muusta kuin poliittisen tahdon puutteesta?

Outi Alanko-Kahiluoto mainitsee vastauksissaan useaan kertaan riittävien resurssien lisäksi tiukemman normiohjauksen ja valvonnan. Kuntien tai yksityisten hoivayritysten otteet eivät tosiaan kohene vain sillä, että valtio syytää niille lisää rahaa. Kehitysvammaisille tarkoitetuissa palveluissa valtiovallan on vartioitava tarkasti jopa sitä, etteivät asiakkaiden ihmisoikeudet jauhaudu järjestelmän rattaisiin.

Postia oikeusministeriltä

2011-03-28T21:49:00.000+03:00

Sain tänään sähköpostiviestin, joka on oikein ja kohtuullista jakaa koko Sydän paikaltaan -yhteisölle:

"Hyvä Anja Alasilta,

kiitos kirjeestänne, jossa esitätte huolenne koskien kehitysvammaisten ihmisten oikeuksia. Teette tärkeää työtä.

Toivon teille hyvää kevättä.

Ystävällisin terveisin,

Tuija Brax
oikeusministeri "

Kirjeellä ministeri viittaa viestiin, jonka liitteenä olivat harmaan hoivan tapauskuvaukset. Lähetin sen 25.11.2010 muiden muassa ministeri Braxille.

Ymmärrän toki ministerin kiireet. Myöhäinenkin vastaus on parempi kuin se, että perusturvaministeri Paula Risikko ja sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehula eivät ole vastanneet ainakaan toistaiseksi mitään.

Suurin osa tapauskuvauksista sisältää väitteitä erittäin eriskummallisesta viranomaistoiminnasta tai hoitokulttuurista. Nuo kuvaukset eivät tietenkään ole koko totuus, mutta vaikea myös kuvitella, että sata ihmistä olisi kertonut pelkkiä satuja.

Me teemme mielestäni tässä yhteisössä työtä, joka suurelta osin kuuluisi oikeusministerin johtaman hallinnonalan tehtäviin. Ettei vain olisi liian tärkeää työtä jätetty harrastelijoiden hommaksi?

Tasavertaisuutta pienestä pitäen  - vaalitentti 3

2011-03-22T21:40:00.003+02:00

Pääsiäinen
- 1/2011.

Kymmenkunta ehdokasta on ottanut yhteisömme haasteen vastaan ja luvannut vastata vaalikysymyksiimme. Kovin moni ei vielä ole ehtinyt ottaa kantaa konkreettisiin asiakohtiin.

Ensimmäiset kysymykset käsittelivät kehitysvammaisia ihmisiä ja heidän omaisiaan kalvavaa pelkoa.

Toisen vaalitentin aiheena oli kehitysvammaisten kannalta keskeinen lainsäädäntö - sekä vanhojen lakien noudattaminen että lainsäädännön uudistaminen.

Nyt keskitymme varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen.

Samoihin ryhmiin
kuin muut lapset

Ehdokas, vastaa kysymyksiin kommentoimalla tätä kirjoitusta (Klikkaa lopussa olevasta linkkiä Lähetä kommentti). Lue tarvittaessa ohjeet ehdokkaille sekä blogin yleiset kommentointiohjeet.

Miten mielestäsi taataan, että kehitysvammaiset lapset ovat päivähoidosta ja esikoulusta lähtien samoissa ryhmissä muiden lasten kanssa? Näin vahvistetaan heidän edellytyksiään elää mahdollisimman normaalia elämää. Se on myös tärkeimpiä keinoja parantaa muiden ihmisten suhtautumista kehitysvammaisiin.
Miten voidaan varmistaa, että kehitysvammaiset lapset alle kouluikäisinä saavat heille kuuluvan maksuttoman kuntouttavan päivähoidon kaikissa kunnissa?
Miten pystytään estämään se, että kehitysvammaiset lapset usein heti perusopetuksessa eristetään pienluokkiin, ja että heiltä lainvastaisesti estetään joidenkin aineiden opiskelu?
Miten varmistaisit, että kehitysvammaiset lapset ja nuoret pystyvät opiskelemaan niin pitkälle kuin mahdollista oman ikäluokkansa kanssa, ja että he saisivat opiskeluunsa kaiken tarvitsemansa avun ja tuen?

Entä ellei omatunto sano mitään?

2011-03-19T08:08:00.002+02:00

Kesä mielessä
- akryylimaalaus 1/2011.

Kehitysvammaisten asemasta ja oikeuksista keskusteltaessa puhutaan usein sosiaalisesta omastatunnosta. Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Mikä omatunto on? Miten sosiaalinen omatunto eroaa tavallisesta omastatunnosta?

”Omatunto on ihmisen sisäinen kokemus, jonka useissa maailmankatsomuksissa oletetaan neuvovan ihmistä erilaisissa tilanteissa”, kertoo Wikipedia, johon ei tietenkään kannata sokeasti luottaa. Pari mielenkiintoista näkökohtaa tuon talkoovoimin tuotetun hakuteoksen artikkeli kuitenkin tarjoaa.

Omatunto puhuu
- uskot tai et

Wikipedia muistuttaa, että käsitettä omatunto käytetään myös useissa uskonnottomissa yhteyksissä. Esimerkkeinä mainitaan valan sijasta annettavat vakuutukset, jotka vetoavat ’kunniaan ja omaantuntoon’, ja YK:n Ihmisoikeuksien julistus:

”Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Ikävän usein muut sortavat kehitysvammaisia ihmisiä sillä perusteella, ettei näillä ole riittävästi järkeä ymmärtää tätä taikka tuota asiaa. Siitä on veljeyden henki ja sisarellinen rakkaus harvinaisen kaukana.

Ihmisoikeuksien julistus nostaa järjen rinnalle omantunnon. Siitä on niin sanotuilla normaaleilla on joskus paljon polttavampi puute kuin kehitysvammaisilla lähimmäisillään koskaan. Tätä näkökohtaa ei juuri ole käsitelty, kun päättäjät, viranomaiset ja järjestöjohtajat ovat puhuneet viisaita kehitysvammaisten asioista. Onko aihe liian arka?

Sosiaalinen pitää 
huolta heikoimmista

Sosiaalinen on käsitteenä harvinaisen hämärä. Se vetää epämääräisyydessä vertoja kahdelle muulle puhki kulutetulle sanalle - demokratialle ja palvelulle. Useimmiten sosiaalisella kai viitataan sellaiseen, joka liittyy suhteisiimme muihin ihmisiin.

Sosiaalinen tarkoittaa monille suunnilleen samaa kuin ulospäin suuntautunut. Toinen merkitys, joka minua tässä kiinnostaa enemmän kuin edellinen, liittyy siihen, että sosiaalinen on valmis kantamaan vastuuta ja pitämään huolta myös heikommista lähimmäisistään.

Luin viikko sitten, että peruspalveluministeri Paula Risikon mukaan vammaisprofessuurin saaminen Suomeen etenee. Se on hieno uutinen. Myönnän mielihyvin, että Risikko on muutenkin ottanut tehtävässään hyvän loppukirin. Hän esimerkiksi vaati hiljattain sosiaalialan henkilöstölle julkista rekisteriä terveydenhuollon JulkiTerhikin tapaan.

Silti en ole alkuunkaan vakuuttunut, että ministeri Risikolla olisi herkkä sosiaalinen omatunto. Vielä vähemmän uskon sitä oikeusministeri Tuija Braxista tai ulkoministeri Alexander Stubbista. Kaikilla kolmella olisi ollut vuosikaudet aikaa tehdä oma osuutensa kehitysvammaisten ihmisoikeuksien hyväksi, mutta tekemättä on jäänyt.

Kaivatut ratkaisut olisivat olleet valtiontalouden mittakaavassa pikku juttuja. Periaatteellinen merkitys olisi kuitenkin ollut suuri ja vaikutus joidenkin kansalaisten elämään käänteentekevä. Päättäjien ‘sisäinen kokemus’ on kuitenkin neuvonut heitä unohtamaan nämä asiat ja keskittymään muihin.

Esimerkiksi ministeri Stubbin vauhti on niin hurja, etten ihmettelisi, vaikka hänen omatuntonsa ei olisi ehtinyt puhua kehitysvammaisten puolesta puolta sanaa.

Tärkein kysymys ei
ole mitä vaan miksi  

Sydän paikaltaan -blogin keskusteluissa on kymmeniä ellei satoja kertoja esitetty sama kysymys: miksi ihmeessä yhteiskunnassamme kohdellaan joitain kehitysvammaisia ihmisiä ja heidän omaisiaan niin kaltoin kuin kohdellaan? Minusta se on aivan oikea kysymys.

Miksi Suomi ei ole ratifioinut YK:n vammaissopimusta? 
Miksi kehitysvammalain järkyttävä pakkokeinopykälä on yhä voimassa?
Miksi kunnat vetkuttelevat henkilökohtaisen avun myöntämistä kehitysvammaisille?
Miksi Lopen kunnan luottamushenkilöt ja viranhaltijat jättivät huomiotta viestit siitä, että kehitysvammapalveluissa kaikki ei ole ollenkaan kohdallaan?
Miksi Viola Heistonen ei ole saanut yli vuoteen tavata kehitysvammaista tyttärenpoikaansa?
Miksi niin monet ottavat missiokseen todistella, että kehitysvammainen ihminen ei pysty ottamaan mitään kantaa mihinkään itseään koskeviin asioihin?

Motiivit eivät välttämättä liity kovinkaan suoraan kehitysvammaisuuteen. Poliitikkoja esimerkiksi saattaa pelottaa oma tulevaisuutensa: äänestäjät eivät ehkä ymmärtäisi arvostaa sitä, että joku ajaa yhteiskunnan heikoimpien jäsenten etua.

Liian helppoja vastauksia miksi-kysymyksiin ei pitäisi hyväksyä. Tämän päivän suosikkiselityksiin kuuluu, että jotkut tekevät toisille pahaa, koska ovat narsisteja. Itsekin olen moiseen latteuteen joskus langennut. Narsismi tai poliittinen pyrkyryys ei ainakaan lain edessä tee ihmisistä syyntakeettomia. Heiltä on siis voitava tiukata, miksi teit niin kuin teit - tai jätit tekemättä.

Pahassa maailmassa
myös paljon kaunista

Omassa ja ennen kaikkea kehitysvammaisen läheisen elämässä näyttää nyt koittaneen jälleenrakentamisen aika pitkän sotimisen jälkeen. Niin kipeästi menneet kuukaudet kuitenkin kolhivat, että joka päivä huomaan ainakin hetken pelkääväni, mitä pahaa seuraavaksi on tulossa.

Turha murehtiminen ei auta yhtään. Pitäisi ottaa oppia ihmisestä, joka kovan kriisin jälkeen on taas valmis vaeltelemaan elämän kauniilla kukkaniityillä luottaen ja ihastellen. Hänellä sosiaalinen omatunto on muuten arkikäytössä.

Perussuomalainen Pohjois-Karjalasta

2011-03-16T15:38:00.000+02:00

Perussuomalaisten kannatus on mielipidemittausten mukaan ollut viime kuukaudet hurjassa nousussa. Siksi on mielenkiintoista saada blogiyhteisömme vaalikysymyksiin vastauksia myös heidän ehdokkaaltaan.

Marja-Leena Gröhn on perussuomalaisten listalla Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.

Marja-Leena on kahden tyttären äiti Liperistä. Hän on koulutukseltaan on lähihoitaja ja sosionomi (AMK) ja työskentelee tällä hetkellä vs. esikoulunopettajana. Hänellä on työkokemusta sosiaali- ja terveysalalta sekä varhaiskasvatuksesta. Marja-Leena on mukana kunnallispolitiikassa.

Tutustu myös ehdokkaan kotisivuihin.

Marja-Leena Gröhnin
kannanotto

Olen tekevä, aito perussuomalainen nainen. Arvostan rehellistä työtä, elämänkokemusta ja käytännön viisautta.

Sosiaali- ja terveydenhuoltoalan työhistoriani aikana olen saanut  olla aitiopaikalla havainnoimassa yhteiskuntamme haavoittuvimpien kansalaisryhmien elintasoa ja elämänlaatua:

hoitamassa vanhusta terveyskeskuksen vuodeosastolla ja kotihoidossa
juttelemassa syrjäytyneen, päihdeongelmaisen asiakkaani kanssa nuotion loimussa
avustamassa vammaista lasta
niistämässä vuotavaa nenää lasten päiväkodissa
ohjaamassa pientä kulkijaa opintielle nykyisessä työssäni esikoulunopettajana.

Yksi vaaliteemani on: Voimaantumista vammaisuuteen!

Keskustan ehdokas mukaan

2011-03-14T08:23:00.001+02:00

Ensimmäinen keskustalainen on ilmoittautunut mukaan vastaamaan blogiyhteisömme vaalikysymyksiin. Anne Härkin on keskustan ehdokkaana Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.

Anne on viiden lapsen äiti ja kunnallispoliitikko Valtiomolta. Koulutukseltaan hän on laskentatoimen merkonomi, nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja sekä lasten ja nuorten erityisohjaaja. Tällä hetkellä hän opiskelee yhteisöpedagogiksi (AMK) Kuopiossa. Hän työskentelee erityisnuorisotyöntekijänä sekä omassa pintakäsittelyalan yritykseksessään.

Tutustu myös ehdokkaan vaalisivuihin ja Facebook-sivuun

Anne Härkinin
kannanotto:

Minulle nämä tämäntyyppiset vammaisasiat ovat aika tietämätön paikka, vaikka minulla onkin kehitysvammainen sisko ja vaikka olen ollut perustamassa Osaajapaja yhdistystä, jonka tarkoituksena on kehittää osatyökykyisille suunnattuja toiminnalliseen elämänmahdollisuuteen tukevia palveluja.

Olen törmännyt mielipiteeseen, joka on usein vallalla: asioista päättävät ihmiset ovat usein sitä mieltä, että nuoriso-, erityisnuoriso-, vammais- ja vanhustyön voi tehdä aivan kuka tahansa. Siis päättäjien mielestä he ovat sellaista kansanryhmää, joille riittää pelkästään se, että he saavat olla olemassa. Heille ei tarvitse järjestää mitään kehittävää toimintaa tai aktiviteetteja. Eihän asia suinkaan ole niin.

Kaikilla ihmisillä on samat perusoikeudet ja se täytyy meidän kaikkien muistaa.

Viola mukana vaaleissa

2011-03-13T10:46:00.000+02:00

Ehdokkaaksi on lähtenyt myös Viola Heistonen, joka on rohkeasti taistellut omaisten oikeudesta tavata kehitysvammaisia läheisiä. Hän itse ei ole saanut tavata yli vuoteen kehitysvammaista tyttärenpoikaansa, jonka läheisin omainen on.

Viola on Suomen Työväenpuolueen eduskuntavaaliehdokas Kymen vaalipiirissä.

Tutustu myös ehdokkaan esittelysivuun, samoin blogiin Uudessa Suomessa.

Viola Heistosen
kannanotto

Muutin Suomeen v 1990 inkerinsuomalaisena paluumuuttajana kehitysvammaisen lapsenlapseni kanssa Pohjois-Inkeristä Neuvostoliitosta.

Koulutukseltani olen yliopistonopettaja, aineinani ihmisen anatomia, fysiologia ja liikuntakasvatus. Työurani tein Neuvostoliitossa. Suomen kansalaisuuden sain 1998. Suomessa olen toiminut siivoojana, omaishoitajana ja vapaaehtoistyössä seurakunnassa ja vertaisohjaajana eläkeläisten tietokonekursseilla.

Omistan tämän vaalikampanjani puhumattomalle, kehitysvammaiselle ja autistiselle orvolle tyttärenpojalleni, joka on eristetty täysin omasta perheestään, suvustaan, venäläisestä kulttuurista, äidinkielestään venäjästä ja omasta lapsuudenhistoriastaan, jota hän voi jakaa vain minun isoäitinsä ja ja isosioäitinsä, 98-vuotiaan äitini, kanssa.

Omistan myös kampanjani lapsenlapseni kohtalotovereille sekä kaikille meille omaisille, jotka nyt suremme ja kaipaamme vammaisia perheenjäseniämme, jotka viranomaiset ovat meistä eristäneet ja vieraannuttaneet.

Kokemusteni ja havaintojeni perusteella voin todeta, että Suomen kehitysvammahuollon toiminnoissa ja toimintakulttuureissa olisi paljon kehitettävää. Olen myös tutustunut vanhustenhuoltoon 98 v äitini kautta.

Omaiset ovat voimavara ja rikkaus vammaisen elämässä, työntekijät tulevat ja menevät, mutta omaisten rakkaus säilyy.

Pakkokeinopykälä on ja pysyy

2011-03-10T22:58:00.004+02:00

Pienet piilossa
- akryylimaalaus 1/2011.

Mikään ei takaa hyvää mieltä yhtä varmasti kuin unohdus. Jos huono muisti sattuu edes joskus jalostumaan anteeksiannoksi, on aika hyvät eväät tasapainoiseen ja onnelliseen elämään.

Mutta ei niin yleispätevää sääntöä, ettei poikkeus sitä vahvistaisi. Kehitysvammaisten asiat olisivat tässä maassa paljon paremmalla tolalla, jos me omaiset emme olisi niin ylettömän valmiina kärsimään ja unohtamaan - ja antamaan kehitysvammaisten läheistemme kärsiä. Mitä kaikkea onkaan mahdettu painaa villaisella, kun on hurskaasti toivottu kaiken muuttuvan paremmaksi.

Toivo on osoittautunut katteettomaksi, suorastaan lapselliseksi. Suomen lainsäädäntöön sisältyy yhä seuraava määräys:

”Erityishuollossa olevaan henkilöön saadaan soveltaa pakkoa vain siinä määrin kuin erityishuollon järjestäminen tai toisen henkilön turvallisuus välttämättä vaatii.”

Kyseessä on kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain 42. pykälä. En lakkaa ihmettelemästä, ettei sitä ole saatu poistettua tai edes parannettua, vaikka hallitus ja eduskunta muuten urakoivat joka vuosi voimaan suuren määrän lakeja.

Hävettääkö
hiukkaakaan?

Pakkokeinopykälässä on toki mukana hurskasteleva vain-sana. Voin joten kuten ymmärtää toisen puolen tekstiin sisältyvästä ajatuksesta, vaikka sekin on kohtuuttoman epämääräisesti ilmaistu:

...vain siinä määrin kuin toisen henkilön turvallisuus välttämättä vaatii..

Mutta toinen puoli on täysin tolkuton:

...siinä määrin kuin erityishuollon järjestäminen vaatii...

Vapaampaa valtakirjaa pakkokeinojen käyttöön on vaikea kuvitella. Vain-sana tuollaisen tekstin yhteydessä kuin pilkantekoa.

Onko yhdelläkään nykyisistä kansanedustajista henkistä ryhtiä pyytää anteeksi, että moinen häpeäpilkku yhä tämänkin eduskuntakauden jälkeen jää tahraamaan Suomen lainsäädäntöä?

Unetonta yötä,
ulkoministeri!

Suosittelen erityishuoltolain 42. pykälää iltalukemiseksi erityisesti ulkoministeri Alexander Stubbille. Jos se ei yksin riitä viemään yöunia, niin blogiyhteisömme keräämistä harmaan hoivan tapauskuvauksista saattaisi olla lisäapua.

Stubbilla on kova kiire opastaa milloin mitäkin maailmankolkkaa, jossa rikotaan ihmisoikeuksia. Mutta hoppu loppuu, kun pitäisi saada Suomi ratifioimaan vammaisten oikeuksia koskeva YK-sopimus.

Ymmärrän kyllä, että YK-sopimus ja erityishuoltolain pakkokeinopykälä sointuvat aika huonosti yhteen. Jospa muutama uneton yö kypsyttäisi vauhdikkaan ulkoministerimme sille kannalle, että pakkokeinopykälän kannattajien on aika luopua ikiaikaisesta nautintaoikeudestaan.

Ihmisoikeuksia räikeästi rikkova pykälä ei roikkuisi vuosikymmenestä toiseen lakikirjassa, jos kukaan ei sitä kannattaisi.

Pahaa pelkään, että kannatus on laajaa ja vankkaa vaikkakin vaivihkaista.

Loppi elää
lain mukaan

Olen viime päivinä pohtinut, pitäisikö minun jo jättää Lopen kunnan edesottamuksen omaan arvoonsa. Niillä ei toivottavasti enää tulevaisuudessa ole vaikutusta kehitysvammaisen läheiseni elämään. Unohtaminen olisi helppoa ja aivan varmasti myös helpottavaa.

Samoja virheitä ei kuitenkaan pidä toistaa. Olin viime syksynä lepsu ja lapsellinen, kun kuvittelin kunnan johdon ottaneen kehitysvammahuollon ongelmat todesta. Lopen toimintakeskuksen ‘salainen’ sääntöpöytäkirja edusti juuri sitä meininkiä, jonka erityishuoltolain 24. pykälä siunaa:

”Toimintakeskuksen ja sen työntekijöiden asioista ei puhuta kylillä. Jos sovittua ei noudata, on siitä seurauksena kaikkien vessojen pesu toimintakeskuksessa.”

Lopen kunta ei tunnu oppineen pienimuotoisesta mediamyllytyksestä yhtään mitään. Siksi asioihin on syytä vielä palata.

En tahdo osaltani jatkaa sitä vaikenemisen ketjua, joka mahdollistaa kehitysvammaisiin kohdistuvat törkeät ihmisoikeusloukkaukset ja tietysti monet pienemmät rikkeet.

Kehitysvammaiset
aina viimeisinä

Jos työntekijöillä olisi lakiin perustuva velvollisuus ilmoittaa epäkohdasta tai sen uhasta, kehitysvammaiset ihmiset olisivat niin Lopella kuin muuallakin Suomessa välttyneet monelta murheelta. Nyt sosiaali- ja terveysministeriö ajaa peruspalveluministeri Paula Risikon johdolla ilmoitusvelvollisuutta vanhuspalveluihin.

Priorisointi on ymmärretty. Ministerin ja ministeriön mielestä on selvästikin kiireellisempää viritellä vaalipyydyksiä valtavalle vanhusjoukolle kuin uhrata aikaa ja ajatuksia poliittisesti merkityksettömälle marginaaliryhmälle; sellainenhan kehitysvammaiset selvästikin on.

Kysymys ei ole ainakaan siitä, ettei ministeri Risikko olisi tiennyt kehitysvammaisten huonosta kohtelusta. Yhteisömme edustajat luovuttivat hänelle henkilökohtaisesti koosteen harmaan hoivan tapauskuvauksista.

Ruotsin Lex Sarahin kaltainen säädös olisi Suomen kehitysvammahuollossa aika hankala noudattaa ja valvoa niin kauan kuin vuosikymmeniä hiertäneestä pakkokeinopykälästä ei raaskita luopua.

Mikä nykyisen erityishuoltolain valossa olisi sellainen epäkohta, josta työntekijöiden pitäisi ilmoittaa?

Tuskin juuri mikään.

Ihmisarvoisen kohtelun perusta - vaalitentti 2

2011-03-10T05:58:00.003+02:00

Räntäsade
- mosaiikkityö 1/2011.

Kymmenkunta ehdokasta on nyt ilmoittautunut vastaajiksi blogiyhteisömme vaalikysymyksiin. Toivottavasti joukko kasvaa vielä huomattavasti.

Ensimmäisen erä kysymyksiä käsitteli kehitysvammaisia ihmisiä ja heidän omaisiaan kalvavaa pelkoa.

Toisen vaalitentin teemana on kehitysvammaisten kannalta keskeinen lainsäädäntö - sekä vanhojen lakien noudattaminen että lainsäädännön uudistaminen.

Ihmisoikeuksille
lain takaama turva?

Ehdokas, vastaa kysymyksiin kommentoimalla kirjoitusta. Lue tarvittaessa ohjeet ehdokkaille sekä blogin yleiset kommentointiohjeet.

Mitä aiot eduskunnassa tehdä, jotta kunnat saadaan noudattamaan voimassa olevaa lainsäädäntöä kehitysvammaisten ihmisten palveluissa? Esimerkiksi henkilökohtaista apua koskevaa säädöstä on tulkittu täysin ristiriitaisesti sekä eri kunnissa että eri hallinto-oikeuksissa.
Kunnat, maistraatit ja viranomaisedunvalvojat sekä asumispalveluyksiköt, erityisesti yksityiset hoitokodit, rajoittavat nykyisin mielivaltaisesti kehitysvammaisten aikuisten itsemääräämisoikeutta ja pyrkivät eristämään ja vieraannuttamaan heitä läheisistään. Miten tilanteeseen saadaan pikainen korjaus?
Tunnetko Ruotsin Lex Sarahin ja Lex Marian? Tarvittaisiinko Suomen lainsäädäntöön vastaavia säädöksiä, jotka velvoittavat kehitysvammaisten ihmisten kanssa työskentelevät ilmoittamaan, jos havaitsevat huonoa kohtelua tai väärinkäytöksiä? Miten Lex Sarahin tapainen määräys käsityksesi mukaan liittyy vuoden alussa voimaan tulleeseen yksityisten yksiköiden omavalvontaan?
Mitä olet valmis kansanedustajana tekemään sen hyväksi, että Suomi vihdoin ratifioisi vammaisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen? Miksi ratifiointi mielestäsi on Suomessa viipynyt paljon kauemmin kuin Ruotsissa?
Pitäisikö kehitysvammaisten henkilöiden kanssa työskentelevien taustojen tarkistus tehdä lakisääteiseksi? Kannatatko peruspalveluministeri Paula Risikon ehdotusta sosiaalityöntekijöiden julkisesta rekisteristä, josta jokainen voisi halutessaan tarkistaa pätevyydet?
Oletko valmis ajamaan kehitysvammalain (Laki kehitysvammaisten erityishuollosta) purkamista ja vammaislakien yhdistämistä sekä toimintarajoitteinen-käsitteen käyttöönottoa

Kokoomusvaikuttaja Lieksasta

2011-03-09T21:14:00.002+02:00

Sydän paikaltaan -yhteisön haasteen on ottanut vastaan ensimmäisen ehdokas Uudenmaan ulkopuolelta. Hän on Reijo Kortelainen Lieksasta, joka on kokoomuksen listalla Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.

Reijo on kahden aikuisen lapsen isä ja eläkkeellä oleva rajavartija, joka työuransa aikana eteni myös ammattijärjestönsä Rajavartioliiton puheenjohtajaksi. Hän on toiminut Lieksan kunnalliselämässä ensin sitoutumattomana ja eläkkeelle jäätyään kokoomuksen edustajana.

Tutustu myös ehdokkaan kotisivuihin.

Reijo Kortelainen
esittäytyy

Olen tavallinen perheenisä Lieksasta.

Minulla on pitkä kokemus - 30 vuotta - valtion virkamiehenä Rajavartiolaitoksessa. Tältä pohjalta tiedän erittäin hyvin, kuinka virkamiehen kuuluu toimia esimerkiksi vammaisten asioita hoitaessaan. Lainsäädäntö antaa siihen hyvät ohjeet. Tulevatko ne aina arjessa noudatetuiksi, onkin hyvä kysymys.

Ensimmäisen kokemukseni vammaisuuteen sain lapsena, kun ukkini oli halvaantunut aivoinfarktin seurauksena. Kasvoin lapsuuden ensimmäiset vuodet mummon ja ukin seurassa, sillä he toimivat päivähoitajina, kun vanhempani olivat töissä. Tämä tapahtui 60-luvulla. Oikean puoleisten raajojen halvauksesta ja mm. osittaisesta puhekyvyn menetyksestä huolimatta ukkini oli erittäin sitkeä toimija. Hän teki mm. polttopuut kokonaan itse lähes parinkymmenen vuoden ajan ennen kuolemaansa.

Toinen lapsemme syntyi vammaisena 1988 helmikuussa. Antin kehitysvammat olivat sen verran vaikeat, ettei hän käynyt kotona kuin yhden kerran elämässään. Henkinen taistelu itsensä kanssa hyväksymään, ettei voinut tehdä lapsensa eteen juuri mitään auttavaa, oli rankin elämänkoulu, jonka olen läpi käynyt.

Jouduimme luopumaan Antista 1989 joulun alla. Vaikka murhe murtaa mielen ja nuo muistot palaavat vahvana mieleeni tätä tekstiä kirjoittaessani, oli tämä elämänvaihe itselleni myös valtava kasvu inhimilliseen elämään.

Reijo "reke" Kortelainen

Kokoomuksen ehdokas Pohjois-Karjalan vaalipiirissä

Sydän paikaltaan

Ota kantaa jos pystyt

Demokratian juhlaa

Vaalit ratkeavat yksi ääni kerrallaan

Mahdollisuuksien rajoissa

Aurinko kävi täällä

Joulurauha ei kuulu kaikille

Lobbarimme kävivät oikeusministeriössä

Vammaisjärjestöjen etiikka puntariin

Kun kuulutaan yhteisöön

Kuka meidän jälkeemme?

Taina täräytti luulot faktoiksi

Kuntienkin kiinnostuttava ihmisoikeuksista

Ryssänvihako peittoaa ihmisoikeudet?

Puskista päivänvaloon

Onko järjestelmällä oikeus kostaa?

Piittaamattomuus ottaa päähän

Pimeää kuin keskiajalla

Abstraktiossa aika mukava asua

Ota tästä selvä, KHO!

Pientä valoa pimeyteen?

Säröjä vaikenemisen muuriin?

Media kokoaa totuutta palasista

Bisnes hiipii hallintoon

Lääkeongelma tiedossa jo 1980-luvulla

Väkivaltaa vai ei?

Juhannukseksi evakkoon

Tiedot talteen, perinteet hiiteen

Sateenkaaren väreissä

Valita, kärsi ja odota

Oikeus toteuttaa itseään

Kotiliesi kertoo Leenan ja minun tarinan

Mielenosoitus muistutti ihmisoikeuksista

Kansanliike Facebookissa

Vetoomus vietiin eduskuntaan

Terveisiä hallitusneuvottelijoille

Hyvää äitienpäivää!

Tarkastusvirasto antoi toivoa

Matkalla ihminen oppii

Auringossa ankaran talven jälkeen

Vetoomukselle lisää allekirjoittajia

Viime hetken vaalivinkkejä

Miksi meidän pitää pelätä?

Puhu poliitikko, vastaa virkamies

Ehdokkaat löysivät toisensa

Lisää tärkeitä kysymyksiä - vaalitentti 5

Riemua salintäydeltä

Oikeus ammattiin ja työhön - vaalitentti 4

Ihme tapahtui - kansanedustaja vastasi

Postia oikeusministeriltä

Tasavertaisuutta pienestä pitäen - vaalitentti 3

Entä ellei omatunto sano mitään?

Perussuomalainen Pohjois-Karjalasta

Keskustan ehdokas mukaan

Viola mukana vaaleissa

Pakkokeinopykälä on ja pysyy

Ihmisarvoisen kohtelun perusta - vaalitentti 2

Kokoomusvaikuttaja Lieksasta

Tasavertaisuutta pienestä pitäen  - vaalitentti 3